Pimeä

Pimenee, pimenee, polttaa, polttaa. Pyhäinpäivänä ja jouluna ne molemmat toteutuvat. Vuodenkierto valuu kohti pimeintä kohtaa, mutta juuri siihen syttyvät hauraat liekit.

Hauraat liekit, joissa on voima. Pimeä puhkoutuu tuhansiin reikiin, joista kaikista tunkee maailmaan sama valo. Kaikissa häilyy sama liike tuulenvireestä, kaikissa väreilee sama lämpö, joka pakkasta hohkavassa mustanhopeisessa maassa korostuu.

Ihmisen pimeä voi olla pitkä. Se voi olla kuiva tai kostea. Se voi olla luonnoton ja rujo tai se voi olla pehmeä, levollinen suvanto, jossa vain odotetaan uutta valoa, kunhan sen aika ensin tulee.

Suru voi olla millainen pimeä tahansa, tai valoisa. Suru voi olla myös helpotus, kuolema voi avata valon oven pitkän pimeän jälkeen.

Minulle suru ei ole kuitenkaan ollut niin pimeää kuin riita. Riita repii enemmän kuin suru. Siitä voi jäädä sisälle sirpaleita.

Silloin, jos pimeä on liian synkkä, pelottava tai ahdistava, silloin tarvitaan lähimmäistä puhkaisemaan siihen pimeään sellainen reikä, josta välittämisen valo pääsee sisään. Pimeässä erottuu pienikin valo. Pimeässä pienikin valo näyttää suuntaa.

Millainen on Sinun pimeäsi? Mistä löydät siihen valoa?