Tuulipuku

Kaksi kertaa elämässäni minulla, tuulipukukansalaisella, on ollut tuulipuku. Kolmannella ostin goretexin, joka osoittautui aika hiostavaksi, enkä enää mahdu siihenkään...

Kun sain elämäni ensimmäisen tuulipuvun 1980-luvun alussa, olin aika iso, toisellakymmentä, yläasteelle juuri siirtynyt. Eikä se ollut mikä tahansa puku: kotimainen, laadukas Rukan puku, josta metsänvihreä sävyttyi hiukan varjon viileään. Sitä etsittiin kauan, puvussa oli valkea hengittävä vuori ja juuri sopivasti väljyyttä oikeissa paikoissa. Se päällä oli reipasta kulkea pitkin Puistokatua katuvalojen kiiltäessä tihkusateesta kostealla kankaalla.

Olin pitänyt pukua ehkä kolme kertaa koulun liikuntatunnilla ja iltalenkillä, kun ovikelloa kieräytti suuren perheen äiti, äidille kovin tuttu:

"Kävin läpi vaatevarastoa, ja tuulipukua näyttäisi nuorilta puuttuvan, eihän teillä sattuisi olemaan ylimääräistä?"

Äiti mietti.
"Noo-oh, onhan meillä tämä yksi, joka voisi nuorisolle sopia. Sellainen tummanvihreä Rukan puku, kävisikö se?"

Kului pari viikkoa enkä vielä ollut antanut äidille anteeksi, kun koulukaveri kertoi:
"Mari (nimi muutettu) kuulemma on saanut teiltä jotakin lumppuja, oli joku hirveä tuulipuku."

____________

Lumppuja! Minulla!
Meni viisitoista vuotta ennen kuin annoin vaatetta kenellekään, ja kaksikymmentä ennen kuin annoin kotimaassa kenellekään.

Miten ihmeessä voin olla niin pikkumainen? Järkeni oli läksyttänyt monta kertaa tunteeni. Silti aina kun käteni on antamassa jotakin käytettyä, josta voisi olla jollekulle hyötyä tai iloa, kynteen kasvaa huolestunut kärki: et kai sinä naura tälle, et kai sinä pilkkaa, tämä on ollut minusta hyvä. Se pistää omaan käteeni, ja otteeni kirpoaa.

Kumpi on vaikeampaa, antaa vai ottaa vastaan? Mikä on oikea tapa auttaa? Mitä on terve itsekkyys?