Hääpäivä

Kaksikymmentä vuotta sitten uudenvuodenaattona jännitti niin, että niska punoitti. Iisalmen vanhassa kirkossa lumen ja pakkasen keskellä odotti kaksi ja puoli sataa ystävää ja sukulaista, joille oli lähetetty hillitysti lämpimän keltainen kutsu. Kutsuun olin piirtänyt kaarevan kynttilänjalan, jossa paloi kaksi liekkiä, ja kuvasta muotoutui mieheni ja minun etukirjaimet. Ne kuuluivat yhteen siitä päivästä alkaen.

Toiseen käteen ristiytyivät mieheni sormet, toisella kannoin helmaan kaartuvaa männynkarahkaa, tummanpunaisia ruusuja ja rukiin tähkiä. Alttarilla valo kävi otsallani olevaan tiaraan.

Oli turvallinen olo. Uskoin, että hyvä lämmin hellä oli mieli jokaisen.

Kahdessakymmenessä vuodessa olen oppinut, että hyvä lämmin hellä ei ole aina ystävän, ei sukulaisen eikä morsiamen tai sulhasen mieli. Silloin - niin lapsilleni nyt sanon - on hyvä muistaa, että tulee se toinenkin päivä, toisenkinlainen päivä. Eikä mikään ole niin surullista kuin se, jos itseensä pettyy: toinen on aina vastuussa itsestään, eikä kukaan ole lopulta vastuussa muista kuin omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Tulee se toisenkinlainen päivä, olen sanonut itselle uupuneena ja lapselle nuutuneena, ja aina se on tullut. On tullut sellainen päivä, että olen ihmetellyt, miksi ylipäätään olen mennyt naimisiin, ja monta sellaista päivää, että olen rakastunut mieheeni uudestaan.


Mihin sitoutuu perhettä perustaessaan? Miten perheen ihmissuhteita ja uskoa tulevaisuuteen voi tukea, miten rakkautta vaalia?