Saattaen vaihdettava (Matkalle 7)

Matkaan on valmistauduttu innolla jo monta viikkoa, melkein monta kuukautta. Välillä uni on karannut kun on pitänyt suunnitella ja ikävöidä kaikkea sitä mukavaa, mitä matkaan liittyy, ne Helsingin Jäätelötehtaan jätskit ja Linnanmäen hattarat ja maailmanpyörä. Korkeimmalla kohdalla käänsi viime kesänä vähän mahaa, vaikka ei kyllä pelottanut.

Kuitenkin kun lähdön hetki saapuu ja junan askelmalle pitää astua, ei oikein auta repussa oleva Upponallekaan. Huulet ovat kiinni, mutta ihan heti huulten takana kasvaa itku. Heti luomen takana paisuu pisara. Ei sitä huomaa isä, joka saattaa, tai huomaa kuitenkin, mutta vilkuttaa reippaasti niin kuin vilkutus huiskauttaisi eronikävän kauemmas. Kyllä se hyvin menee!

Juna on sininen ja pitkä kuin lähimetsän kyykäärme. Kassi vähän painaa, siellä on punaista mehua ja juustoleipiä ja omena. Kyllä konduktööri neuvoo oikean paikan ja vastassa on kyllä kummitäti, isä on sen varmistanut.

Ja junavaunun alareunassa lukee: Saattaen vaihdettava. Sitä ei tosin sisälle näe, mutta vilkuttaja sen näkee.



Kirjoitus liittyy Joonas Vähäsöyringin maalaukseen Saattaen vaihdettava Helsingin Malmitalon Matkalle-näyttelyssä, joka on avoinna 29.5. saakka. Kirjoita, miten mieluiten matkustat: perheen kanssa, yksin, ystävien kanssa, ja onko matkasi syy työ, opiskelu tai vaikka luokkaretki?

Lähtö (Matkalle 4)

Punainen vesi.

Aluksi olivat violetit nurmikot, vaaleanpunaiset ruohot ja heinät ja punainen metsä. Maalaan toista metriä korkeaan kankaaseen pohjaa, ajattelen pelata toisen maalikerroksen alta häilyvillä ja kurkkivilla vastavareillä tai muilla vahvoilla kontrasteilla. Niillä saisi napakkaa ja tehokasta ytyä maalaukseen.

Olen antanut teoksen jo kuivua ja istunut järven rannalla katsomassa kauas, tai oikeastaan eimihinkään. Yö on vaihtunut aamuksi ja aamusumun hälvettyä katson taas kuvaa.

Olen maalannut isäni harmaan soutuveneen vieressä ruskeassa samettinutussaan ja -housuissaan, niissä Kaisan tekemissä. Hän on lähdössä yksin, maassa veneen vieressä ovat rapumerrat, ne Lassin ja isän tekemät. Hän katsoo taakseen, minua kohti, ja kasvot jotenkin merkillisesti lävistää valo.

Ajattelen että isä on lähdössä ravustamaan. Muistan niitä upeita, sulaa kultaa valuvia aamuyön tunteja, jolloin isän kanssa kahdestaan livuimme aallottoman veden päällä tarkastamassa mertoja. Teoksen nimeksi tulee Ravustaja.

Muun saan maalattua toiseen tai useampaan kertaan, mutta veteen ja taivaan kultaiseen kajoon en saa kosketuksi. Ei tässä pitänyt punaista vettä olla, eihän?

Äkkiä ymmärrän, että merrat pitää maalata peittoon. Ei tässä olla lähdössä rapuja pyytämään. Tässä ollaan lähdössä pois, rannattoman virran tuolle puolelle, sinne, jonne mennään yksin. Teoksen nimeksi tulee Lähtö.

Itken, minulla on isää ikävä, vaikka näen valon isän takana. Ja kun isä kohta maalauksen synnyn jälkeen kuolee, punaiseen virtaan valuvat minun kyyneleeni.


Millaisia lähtöjä olet kokenut? Oletko tiennyt valmistautua niihin ennalta? Osallistu yhteiseen matkan pohdintaan osana yhteisötaideteos Matkaa.