Kun olin kahdesti kokenut mahdottoman raskauden, maalasin herkillä, voimakkailla väreillä teoksen, jossa yksinäisellä saarella kohoavat tummat kuuset. On ilta tai aamu, en tiedä, taivas ei ole sininen eikä vesikään, mutta merkillinen värillinen valo hohtaa kaikesta läpi.
Etualalla on vaaleansininen viiva, häivähdys taivaanlaesta. Viivassa kaksi kaarta yhtyy.
Moni on nähnyt siinä linnun, joka kaarrattelee nautinnollisesti taituroiden veden päällä. Joku on nähnyt viivan kaaressa naisen kaaren: täyttyvän rinnan ja pontevasti kasvavan vatsan.
Siinä on minun ikäväni. Niihin iloiseksi miellettyihin väreihin valelin surua.
Se vesi saaren ympärillä ei vielä ollut valmis vajoamaan tasaiseen sineen, sen piti vielä liekehtiä, sen piti vielä väkevänä näyttää kaikki ne tunteet, joita herää silloin, kun odotus päättyykin kesken.
Ei, tasaista sineä ei silloin nähdä, ei liikkumatonta vettä, ei hiljaista metsää.
