Lapsuus kotirintamalla

Seitsemänkymmentä vuotta sitten syttyi Suomessa talvisota. Seitsemänkymmentä vuotta sitten syntyi Sokermäelle Iisalmen Viitaalle tytär, jolle isosiskot antoivat nimen Englannin kuningattaren mukaan ja jota porukalla hoidettiin kotirintaman tiukoissa tunnelmissa.

Isä lähti rintamalle Rukajärvelle hiukan tyttären syntymän jälkeen, meni muutama vuosi ennen kuin tyttö näki hänet seuraavan kerran. Äiti heräsi aamulla leipomaan kymmeniä ruisleipiä ammuslataamolle, joutui apulaisineen navetalle ja sieltä ruokkimaan joukkoja: kolmeakymmentäkahta evakkoa, seitsemää omaa lasta ja muuta väkeä.

Kun kysyn, mitä sodan jalkoihin syntynyt äitini muistaa äidistään, hän muistaa rivakan työteliäisyyden ja tinkimättömän taidon, jolla tehtävät hoidettiin. Hän muistaa suuret joukot, yhteisöllisyyden, sopuisan palvelumielen ja isänmaallisuuden. Hyvä organisointikyky ja kauneudentaju, arjen ja pyhän erottaminen olivat itsestäänselviä.

Entä syli?
Oman äitinsä syliä äitini ei muista.

Tänään Oulujoen kylmään kirkkomaahan laskettiin se isosisko, jonka sylin äitini muistaa, ja jonka sylin tuntee se suuri lastenlasten joukko, joka yhdessä lauloi: Täällä jo taivas rintaan luo, nukkua helmaas nyt mun suo.


Millaisia jälkiä sota on yhteiseen tunnemuistiimme jättänyt?