Viisitoista vuotta sitten näin iltahämärässä multa oli käännetty. Ruma aukko oli syvä ja musta. Siihen tuli syvähauta, niin he sanoivat, ja päälle sitten aikanaan äiti.
Vanhin poikani, alle kaksivuotias, hyppi mullan ja aukon reunalautojen päällä, heitti arkun päälle valkean neilikan ja punaisen ruusun ja kuivaneen männynoksan, osoitti tammipuista arkkua ja iloitsi: tuolla ukki.
Muut mustuimme, ja vaikka syksyinen päivä oli ollut kuulas ja punainenkin, vuodin kummallisia kyyneleitä. Surulle ei oikeasti ollut tilaa, vaikka olikin. Vaikka ympärillä oli tukijoita, rakkaita ihmisiä, olin yksin.
Ainoa isäni.
Olin synnyttänyt kahdesti, ja kolmatta kasvatin kylkeni alla. Surulle ei ollut tilaa, vaikka olikin. Kysyin, miksi nyt, miksi varoittamatta yövuoteelta, miksi niin nuorena, alle kuusikymppisenä, miksi ei sitten kun lapsenlapset muistaisivat ukkinsa perinnön.
Silloin epäilin, miten tästä eteenpäin. Epäilin, joudunko liian lujille, epäilin, tulenko elämässä ymmärretyksi, hoituvatko asiat, tuleeko enää muita kuin harmaan sumuisia päiviä.
___________
Ja sitten, isän kuoleman viisitoistavuotispäivänä saunoin isän lauteilla, nostin jalat taivaaseen ja tunsin, miten pakahduttava paino rinnassani potki kuten lapsi silloin: tulen ulos, nyt on sen aika, kohtaa minut ja kuule ja uskalla. Tulen ulos ja kaikki muukin tulee, istukat ja kalvot ja kaikki, ja kaikki tämä on välttämätöntä.
Seuraavana yönä tiesin, että tästä piirtyy nelikymppisen näky: kuvan ja sanan prosessi, joka alkaa isän hautajaispäivästä ja tämän blogin osalta päättyy sinä päivänä, kun täytän neljäkymmentä. Kun täytän neljäkymmentä, avaan Kuopion Galleria Carreessa näyttelyn 40 x 40 x 40, joka koostuu neljästäkymmenestä kuvasta, joiden mitat ovat 40 kertaa 40 senttiä. Näyttely avautuu 17.8.2010.
Jokaisen kuvan lähtökohtana on sana - jostakin elämänkohdasta. Jotakin, joka pyrkii ulos: jokaisen sanan kirjoitan ensin tähän blogiin, ja jokaisen sanan herättämän keskustelun tuon myös näyttelyyn. Keskustelu voi innoittaa sanoihin liittyviä kuvia, joiden otteena on koloristinen tunteen kuvaus - haluan jakaa, haluan kuulla, haluan tuntea.
Osallistu yhteiseen elämänpohdintaan!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jaan tunteesi epäilystä, Ulla.
VastaaPoistaOma isäni kuoli kahdeksan ja puoli vuotta sitten, helmikuun kuudentena 2001.
Epäilin silloin, että kaikki läheiseni kuolevat äkkiä ja minulta lupaa kysymättä. Vaikka en se lupa-automaatti olekaan ;)
Mutta minun mielestäni isäni temmattiin pois tästä elämästä taivaaseen liian varhain.
Kiukkusin Jumalalle, miksi Hän ei edes varoittanut minua!
Olisin lasteni ja ukin kanssa käynyt paljon enemmän kalassa, sienessä, marjassa ja kaikissa niissä rakkaissa paikoissa, joissa isänikin kävi. Onneksi isäni ehti kuitenkin opettaa ensimmäiset lapsenlapsensa kalastamaan ja arvostamaan Luojan kaunista luontoa!
Siitä olen myös kiitollinen Jumalalle, että Hän antoi meille isäni kanssa viimeisen, yhteisen yön. Makasimme sairaalan sängyllä, isäni ja minä, odottaen kuolemaa. Siskoni jäi toiselle petille.
Sairaalapappi kävi aiemmin illalla pienen hetken rukoilemassa kanssamme. Oli levollinen olo rukouksen ja virren jälkeen. Silta Taivaan portille oli auki.
Aamuyön hetkenä enkeli tuli, irroitti minun käteni, otti isääni kädestä ja lennätti isäni taivaan portille, Taivaan Isän tykö. Minut jätettiin ulkopuolelle. Ei ollut vielä minun aikani.
Tämän kokemuksen jälkeen epäily elämästä selviämisestä hälveni. Isä siirtyi taivaallisiin leipiin ja oma elämäni selkiintyi siltä osin, että tiesin saavani jokapäiväistä leipää myös jatkossa.
Jumala lupasi pitää huolen minusta ja ukin lapsenlapsista, aivan kuten taivaan linnuista. Tämä lupaus kantaa edelleen päivästä päivään.
Kiitos Ulla kauniista tummasävyisestä 40x40x40 avauksesta. Terv. Mikko
VastaaPoistaEpäily. Elämä ja sen mahdollisuuksien epäily on kai koko elämässä läsnä. Se on aika luonteva lähtökohta kaikkeen elämänpohdintaan. Se on ihmisyyttä. Epäilen omia kykyjäni, epäilen muita, epäilen rohkeuttani kohdata elämän mutkat, epäilen omia motiivejani, epäilen Jumalaa.
VastaaPoistaTarvitseeko ollakaan varma? Epäily on myös elämän monien mahdollisuuksien näkemistä.
Myös minä puran sisälläni olevaa surua väreihin. Minusta tuntuu, että "koloristinen tunne" on seurannut minua läpi elämäni. Luulen, että se on eräänlainen elämän kokemuksien kooste tai jatkumo; tunne, joka voimistuu ja välillä yllättää eri tilanteissa vuosien varrella.
VastaaPoistaVahvat värimuistot tulevat lapsuuden kukkakedoista, aamu- ja iltaruskoista; kouluajan värillisistä villalangoista, patalapuista ja kirjoneulelapasista sekä uusista vesiväreistä ja pastilliliiduista. Vähäisiä muistoja eivät ole myöskään räsymatot, kudoinhan morsiamena sateenkaarimatot tulevan kotini pirtin lattialle. Lasten kasvettua koin huikeita hetkiä kuvataidepiiriläisten öljyvärimaalauksia katsoessani. Ne hämmästyttävät ja pysäyttävät edeenkin - ihailen, nautin ja herkistyn yllättävistä väriyhdistelmistä maalauksissa.