torstai 19. marraskuuta 2009

Tuulipuku

Kaksi kertaa elämässäni minulla, tuulipukukansalaisella, on ollut tuulipuku. Kolmannella ostin goretexin, joka osoittautui aika hiostavaksi, enkä enää mahdu siihenkään...

Kun sain elämäni ensimmäisen tuulipuvun 1980-luvun alussa, olin aika iso, toisellakymmentä, yläasteelle juuri siirtynyt. Eikä se ollut mikä tahansa puku: kotimainen, laadukas Rukan puku, josta metsänvihreä sävyttyi hiukan varjon viileään. Sitä etsittiin kauan, puvussa oli valkea hengittävä vuori ja juuri sopivasti väljyyttä oikeissa paikoissa. Se päällä oli reipasta kulkea pitkin Puistokatua katuvalojen kiiltäessä tihkusateesta kostealla kankaalla.

Olin pitänyt pukua ehkä kolme kertaa koulun liikuntatunnilla ja iltalenkillä, kun ovikelloa kieräytti suuren perheen äiti, äidille kovin tuttu:

"Kävin läpi vaatevarastoa, ja tuulipukua näyttäisi nuorilta puuttuvan, eihän teillä sattuisi olemaan ylimääräistä?"

Äiti mietti.
"Noo-oh, onhan meillä tämä yksi, joka voisi nuorisolle sopia. Sellainen tummanvihreä Rukan puku, kävisikö se?"

Kului pari viikkoa enkä vielä ollut antanut äidille anteeksi, kun koulukaveri kertoi:
"Mari (nimi muutettu) kuulemma on saanut teiltä jotakin lumppuja, oli joku hirveä tuulipuku."

____________

Lumppuja! Minulla!
Meni viisitoista vuotta ennen kuin annoin vaatetta kenellekään, ja kaksikymmentä ennen kuin annoin kotimaassa kenellekään.

Miten ihmeessä voin olla niin pikkumainen? Järkeni oli läksyttänyt monta kertaa tunteeni. Silti aina kun käteni on antamassa jotakin käytettyä, josta voisi olla jollekulle hyötyä tai iloa, kynteen kasvaa huolestunut kärki: et kai sinä naura tälle, et kai sinä pilkkaa, tämä on ollut minusta hyvä. Se pistää omaan käteeni, ja otteeni kirpoaa.

Kumpi on vaikeampaa, antaa vai ottaa vastaan? Mikä on oikea tapa auttaa? Mitä on terve itsekkyys?

maanantai 16. marraskuuta 2009

Miljoona ruusua

1980-luvulla ei voinut välttyä miljoonalta ruusulta. Niiden varjossa me kasvoimme, eikä näyttävyydestä tullut loppua, vaikka kauneimmankin ruusun alla piili piikki pistävä. Sen olimme oppineet jo lapsuuden kiiltokuvavihkoista. Ruusun ylellisyyttä ei silti voinut ohittaa, vaikka ruusut tunkivatkin jo korvista ulos.

2000-luvun olen miettinyt, missä ne miljoona miljoona miljoona ruusua voisivat kasvaa. Tulin siihen tulokseen, että mieheni selässä.

Tilanne ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Jos jokainen suudelma lihaksikkaaseen selkään kasvattaisi siihen ruusun, ei siihen enää mahtuisi uusia suukkoja. Ei olisi aikoihin mahtunut. Lisäksi piikit tunkisivat suuhun. Pitäisi siis vaihtaa kukkaa: mitä mahtuisi kasvamaan miehen selkään miljoona ainakin?

Ehdotin kieloa, ei sytytä, liian rento, ehdotin suopursua, jota olen suometsästä palattua saanut ja sen alkuvoimaisuutta ihaillut. Ehkä on hiukan jäykkä... Orvokki? Ei kasva metsässä eikä rannassa, enkä voi elää ilman kumpaakaan.

Tupasvilla? noo-oh, menettelee, tuntuu kivalta iholta ja pehmentää suon villiä, väkevää tuoksua. Sopiva suometsätieteilijän vaimolle. Vanamokin voisi käydä: yhdessä varressa kasvaa aina kaksi kukkaa niin kuin parin saman arjen varressa kasvaa. Vanamoita mahtuisi vielä lisääkin kasvamaan...

Kuka kirjoittaisi miljoonan vanamon laulun? Tai maalaisi - Hei Juho Karjalainen, miehen selän kuvaamisen mestari, kasvata miehen selkään miljoona vanamoa!

Kenelle antaisit elämäsi kukat? Miksi?

lauantai 14. marraskuuta 2009

Valkeus

Lumi on outoa, se panee maailman sekaisin. Se kutsuu koskettamaan, se vaatii kierimään, se yllyttää heittämään. Joka syystalvi se tapahtuu, ja kaikki pienet ja isot ihmiset tulevat haastetuiksi iloon - ainakin pyydystämään kielelle hiutaleen.

Lumi on outoa: se sulaa kun siihen tarttuu, ei siitä saa otetta. Kuitenkin se pitää maailmaa jämäkästi otteessaan yhdessä jään kanssa. Kaikki me kolaroijat otamme lumen vakavasti ja alijäähtyneen veden, mutta kun valo kutsuu kimalluksen lumesta näkyviin, unohtuu muu paitsi ihme. Katsoi minne vain, aina jostakin välkähtää kurillinen pilke...

Ja enkeli, se pitää tehdä sinne, missä sitä ei vielä näy: parhaalle se tuntuu kun kierii saunasta käsin, höyry ja hiki taistelevat kumpi haihtuu ensin. Eläköön talvisauna koskemattoman luonnon keskellä!
________

Kun valkeus saa vallan, raskaimmankin askeleen ja mustana muhivan maan väliin jää pehmeä, vaimentava, erottava kerros, eikä sen läpi nouse yksikään synkkä ajatus. Jos valkeutta ei tule, maan harmaus kasvaa kulkijaan kiinni. Jos valkeus värjäytyy neonvihreäksi tai saastanharmaaksi, luonnottomuus leviää laahustajaankin.

Millainen on Sinun lumimuistosi? Oletko voinut jakaa lapsellesi sen, mitä itse sait lapsena kokea?

maanantai 9. marraskuuta 2009

Heikko

Heikkoutensa paljastaa, jos kertoo unettomuudesta, ikävästä, ohipuhumisesta, väärässä paikassa olemisesta. Turhautumisesta koko yhteiskuntaan, joka kieltäessään heikkouden kadottaa ihmisen. Yhteiskuntaan, jossa nopeimmin yleistyy juuri heikkous, heikoiksi hylättyjen armeija.

Heikkous syntyy, kun puristus - tai unohdus - kasvaa liian suureksi. Hiilestä tulee paineessa timantti, mutta ihmisestä märkä oksennus.
_________

Miksikö puhun heikkoudesta? Koska heikottaa. Vaivoin jaksan kirjoittaa. Sikainfluenssa keuhkokuumeineen ja vesimahoineen vie mehut ja pillit ja jättää jäljelle korisevan kuivan karstan. Millä sen rapsuttaisi pois?

Kummallinen on se olo, kun asia kerrallaan lipuu mielestä pois. En jaksa, ihan sama, menköön nyt, en hoida. En pysty. Ajatukset sammuvat yksi kerrallaan, mikään ei ole tärkeää, tällaistako on sädehoidoissa juoksevan luopuminen, tällaistako on vanhan voimattomuus? Päivä on pitkä kuin yö, eikä kukaan voi siihen tulla.

Päivä on pitkä yö.


Mikä on heikkoutta? Milloin olet ollut heikko?

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Pysäytys

Piti tulla tavallisen vilkas viikko, liikkeellä enemmän kuin ennättäisi. Keskeneräiset asiat vaativat vuoroaan.

Viikonloppuna jo nousi vieraillemme korkea kuume, ja maanantai-iltana alkoi kotijoukoilla iholla, ihon alla ja syvällä lihaksissa riitasointujen ritinä. Yksi uihki koko yön saamatta kuumelääkkeistä helpotusta, toinen seuraavat kaksi yötä, ja itselläni keuhkoputket natisevat kuin jäätynyt muovi murtuessaan.

Kaukana kavala maailma, koti sulkeutui, violetin peiton alle mahtui ritirinnan kuin ennen lapsena melkein koko joukko. Kiire kaikkosi, odotukset kääntyivät ovelta pois ja vain Pate ihmetteli kulkiessaan musta nahkahihna suussaan, mikä on, kun väki vain makaa, oli pimeä tai vähän valoisampaa.

Mikä on, kun väki vain makaa?
Pysähtyminen, pakollinen pysäytys ja katko: tästä jos ajat ei raide jatku. Olo kuin jouluna levollinen, teineilläkin rauha maassa, ja mustaviinimarjamehua parempaa ei ole. Olo kuin jouluna lempeä, puolisoillakin hyvä tahto, ja mustaviinimarjamehua parempaa ei ole.

Kaikki hyvin, kun kainalo lämmittää palelevaa sielua. Kaikki hyvin, kun paleleva sielu lämmittää kainaloa.

Mikä Sinua pysäyttää? Mikä silloin on tärkeää? Osallistu keskusteluun - tuotoksista kootaan taidenäyttely elokuussa 2010 Galleria Carreeseen.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Pimeä

Pimenee, pimenee, polttaa, polttaa. Pyhäinpäivänä ja jouluna ne molemmat toteutuvat. Vuodenkierto valuu kohti pimeintä kohtaa, mutta juuri siihen syttyvät hauraat liekit.

Hauraat liekit, joissa on voima. Pimeä puhkoutuu tuhansiin reikiin, joista kaikista tunkee maailmaan sama valo. Kaikissa häilyy sama liike tuulenvireestä, kaikissa väreilee sama lämpö, joka pakkasta hohkavassa mustanhopeisessa maassa korostuu.

Ihmisen pimeä voi olla pitkä. Se voi olla kuiva tai kostea. Se voi olla luonnoton ja rujo tai se voi olla pehmeä, levollinen suvanto, jossa vain odotetaan uutta valoa, kunhan sen aika ensin tulee.

Suru voi olla millainen pimeä tahansa, tai valoisa. Suru voi olla myös helpotus, kuolema voi avata valon oven pitkän pimeän jälkeen.

Minulle suru ei ole kuitenkaan ollut niin pimeää kuin riita. Riita repii enemmän kuin suru. Siitä voi jäädä sisälle sirpaleita.

Silloin, jos pimeä on liian synkkä, pelottava tai ahdistava, silloin tarvitaan lähimmäistä puhkaisemaan siihen pimeään sellainen reikä, josta välittämisen valo pääsee sisään. Pimeässä erottuu pienikin valo. Pimeässä pienikin valo näyttää suuntaa.

Millainen on Sinun pimeäsi? Mistä löydät siihen valoa?