Kaksi kertaa elämässäni minulla, tuulipukukansalaisella, on ollut tuulipuku. Kolmannella ostin goretexin, joka osoittautui aika hiostavaksi, enkä enää mahdu siihenkään...
Kun sain elämäni ensimmäisen tuulipuvun 1980-luvun alussa, olin aika iso, toisellakymmentä, yläasteelle juuri siirtynyt. Eikä se ollut mikä tahansa puku: kotimainen, laadukas Rukan puku, josta metsänvihreä sävyttyi hiukan varjon viileään. Sitä etsittiin kauan, puvussa oli valkea hengittävä vuori ja juuri sopivasti väljyyttä oikeissa paikoissa. Se päällä oli reipasta kulkea pitkin Puistokatua katuvalojen kiiltäessä tihkusateesta kostealla kankaalla.
Olin pitänyt pukua ehkä kolme kertaa koulun liikuntatunnilla ja iltalenkillä, kun ovikelloa kieräytti suuren perheen äiti, äidille kovin tuttu:
"Kävin läpi vaatevarastoa, ja tuulipukua näyttäisi nuorilta puuttuvan, eihän teillä sattuisi olemaan ylimääräistä?"
Äiti mietti.
"Noo-oh, onhan meillä tämä yksi, joka voisi nuorisolle sopia. Sellainen tummanvihreä Rukan puku, kävisikö se?"
Kului pari viikkoa enkä vielä ollut antanut äidille anteeksi, kun koulukaveri kertoi:
"Mari (nimi muutettu) kuulemma on saanut teiltä jotakin lumppuja, oli joku hirveä tuulipuku."
____________
Lumppuja! Minulla!
Meni viisitoista vuotta ennen kuin annoin vaatetta kenellekään, ja kaksikymmentä ennen kuin annoin kotimaassa kenellekään.
Miten ihmeessä voin olla niin pikkumainen? Järkeni oli läksyttänyt monta kertaa tunteeni. Silti aina kun käteni on antamassa jotakin käytettyä, josta voisi olla jollekulle hyötyä tai iloa, kynteen kasvaa huolestunut kärki: et kai sinä naura tälle, et kai sinä pilkkaa, tämä on ollut minusta hyvä. Se pistää omaan käteeni, ja otteeni kirpoaa.
Kumpi on vaikeampaa, antaa vai ottaa vastaan? Mikä on oikea tapa auttaa? Mitä on terve itsekkyys?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minusta on ihanaa sekä antaa että ottaa. Voin lahjoittaa rahaa, ehjiä ja hyväkuntoisia vaatteita, perheen hyväkuntoisia kulutustavaroita ( viimeksi annettiin lähetyskirppuun nuorten vuode, kun ei itse enää tarvittu) ja astioita.
VastaaPoistaAntaessaan saa hyvän mielen ja ottaessaan tietää, että toinen on ajatellut minua ainakin hetken.
90-luvun puolivälin jälkeen reppureissailimme pienellä porukalla Virossa, jossa tuolloin oli pulaa kaikesta. Yksi meistä oli ottanut mukaansa vanhan hyväkuntoisen tuulipuvun, jonka halusi lahjoittaa jollekin. Yllättävän vaikeaa oli löytää ihminen, jolle olisi kehdannut tarjota lahjaa - piti miettiä sekä antajan että vastaanottajan tunteita. Loukkaantuuko joku, jos tarjoamme tuulipukua? Kukahan sitä oikeasti tarvitsee? Pukeutuuko virolainen tuulipukuun vai nauraako sille? Lopulta puku jätettiin erään pikkukaupungin hotellihuoneeseen siististi roikkumaan; ehkä siivooja ilahtuisi löydöstä. Lähdimme kävelemään linja-autoasemalle päin, mutta pian sinne päästyämme peräämme polkee hengästyneenä hotellin työntekijä tuulipuku mukanaan: "Unohditte tämän huoneeseenne!" Kiitos rehelliselle työntekijälle... Lopulta tuulipuku "unohtui" aseman penkille, toivottavasti joku paleleva löysi sen ja iloitsi.
VastaaPoistaOle huoleti,meidän lapsilla on edelleen käytössä tyttäresi vaalean-vihreä kevät-ulkopuku,ja hyvin toimii:)Olen ottanut vastaan avoimin mielin kaikkea tarpeellista,mitä koen lapseni tarvitsevan.Olen myös lahjoittanut eteenpäin,kun ei meillä enää ole käyttöä.Tykkään kierrättää kaikkea...toisen roska voi olla toisen aarre.Tottakai sitten,jos tarvetta ei ole,saatan kieltäytyä vastaan ottamasta jotakin,mutta useimmiten jatkan kierrätystä eteenpäin.
VastaaPoistaEhkäpä tuolloin 80-luvulla kierrätykseen suhtauduttiin toisella tavalla kuin nykyään.
Auttamisyritykseni eivät ole olleet kovin onnistuneita. Ei sitä koskaan arvaa, mistä toinen aidosti ilahtuu. Syvältä sydämestä sain kerran kiitoksen, kun minulla oli tarpeeksi aikaa hänelle, joka apuani tarvitsi.
VastaaPoistaMilloin itsekkyys on tervettä, lienee aika vaikea vetää rajaa. Itse tasapainoilen ajankäyttöni suhteen: harrastanko liikaa ja se aika ja mahdollinen apuni on pois läheisiltäni.