Kun olin kahdesti kokenut mahdottoman raskauden, maalasin herkillä, voimakkailla väreillä teoksen, jossa yksinäisellä saarella kohoavat tummat kuuset. On ilta tai aamu, en tiedä, taivas ei ole sininen eikä vesikään, mutta merkillinen värillinen valo hohtaa kaikesta läpi.
Etualalla on vaaleansininen viiva, häivähdys taivaanlaesta. Viivassa kaksi kaarta yhtyy.
Moni on nähnyt siinä linnun, joka kaarrattelee nautinnollisesti taituroiden veden päällä. Joku on nähnyt viivan kaaressa naisen kaaren: täyttyvän rinnan ja pontevasti kasvavan vatsan.
Siinä on minun ikäväni. Niihin iloiseksi miellettyihin väreihin valelin surua.
Se vesi saaren ympärillä ei vielä ollut valmis vajoamaan tasaiseen sineen, sen piti vielä liekehtiä, sen piti vielä väkevänä näyttää kaikki ne tunteet, joita herää silloin, kun odotus päättyykin kesken.
Ei, tasaista sineä ei silloin nähdä, ei liikkumatonta vettä, ei hiljaista metsää.
Mitä minä odotan. Sitä että olisi itselle aikaa. Olla vain ja kuunnella minuakin.
VastaaPoistaTänään,tässä ja nyt,en oikeastaan odota mitään.Ehkä aavistuksen verran sitä aikaa,kun lapset ovat isompia.Mutta..senkin haluan jättää taka-alalle,haluan elää tässä ja nyt,nauttia elämästä tässä elämän tilanteessa.
VastaaPoistaItse asiassa,tarvitseeko edes odottaa mitään?Eikö olisi hyvä opetella elämään tätä hetkeä?Nykyajan ihmisillä lienee oppimista siinä,ettei kaikkea voi saada heti,kun sitä haluaa.
Minäkin odotan, että lakkaisin odottamasta. Ihailin sanojasi Ulla, miten suruasi pystyit kuvaamaan. Lapsemme menettämisen jälkeen itse en tahdo löytää sanoja kuvaamaan tunteitani, en sanoja, joilla lohduttaisin muita surevia läheisiä. Olemme kaikki niin yksin surussamme ja kaipuksessamme. Eniten minuun koskee orvoiksi jääneiden lasten ja isä suru. Ikävä ei katoa koskaan elämästämme.
VastaaPoista