Nenämahaletku

Se tuntuu niljakkaalta, mahasta vedettäessä se on hiukan mustunut ja limainen ja hiukan haisee. Minulla tekee vähän pahaa, olen ehkä viisi tai seitsemänvuotias, mutta naisia ei vähä hätkäytä. Nenämahaletku vaihdetaan rivakasti, potilaan äänettömistä sävähdyksistä välittämättä, mitä nopeammin homma on hoidettu sitä helpompi on potilaallekin.

Sitten valkoista, sakeaa nestettä mahaan, ei tarvitse niellä, siitä se valuu kyllä. Mummu on hyvä ja on ihan rauhassa. Ihan rauhassa! Ei tässä mitään hätää ole.

Seuraavalla kerralla kun tulen, minulle annetaan pahvinen kaarimalja. Pidätkö tuosta, pidä sitä tässä suun vierellä että veri ei valu kurkkuun, muuten mummu tukehtuu oksennukseensa. Minun on pakko käydä toisessa huoneessa, siellä on hätätilanne, olen yksin töissä.

Nyt minulla ei tee pahaa, alan tottua tähän vanhainkodin kroonikko-osastoon. Sen hajuun tuskin koskaan totun: vanha pissa ja kiinteämpi aines, oksennus, hiki, desinfiointiaineet, lääkkeet, vanhojen kalvakoiden ihmisten ihon haju. Makuuhaavoja ei kuitenkaan ole, koska perushoito on hyvää.

Yksi ulisee pahaa oloaan, toinen yrittää kääntyä siinä onnistumatta.

__________

Suurelle osalle laitoksen vanhuksista minä, naapurin utelias ja puhelias Elisabetin tyttö, näytin olevan ainoa vieras. Samaa osastoa asuivat kehitysvammaiset nuoret aikuiset, liikunta- ja puhekyvyttömät vanhukset, psyykkisesti sairaat. Piirsin heille, luin lehtiä, juttelin ja ihailin parempikuntoisten mummojen neuleita. Sain monia ystäviä, joita rakkaasti muistan yhä, mutta kovin paljon oli osastolla paikkoja ja ne olivat aina täynnä. Sänkyjen välillä leikin nukella kehtysvammaisen Annan kanssa. Anna oli yli kolmenkymmenen.

Vasta vuosia myöhemmin järkytyn, 1970-luvusta on aikaa. En järkyty hajusta enkä nenämahaletkusta vaan yksinäisyydestä. Hylkäämisestä?


Millaista vanhuutta kohti elämme? Miten sänkyyn sidotun elämään voisi tuoda joulumieltä ympäri vuoden?