Seitsemänkymmentä vuotta sitten syttyi Suomessa talvisota. Seitsemänkymmentä vuotta sitten syntyi Sokermäelle Iisalmen Viitaalle tytär, jolle isosiskot antoivat nimen Englannin kuningattaren mukaan ja jota porukalla hoidettiin kotirintaman tiukoissa tunnelmissa.
Isä lähti rintamalle Rukajärvelle hiukan tyttären syntymän jälkeen, meni muutama vuosi ennen kuin tyttö näki hänet seuraavan kerran. Äiti heräsi aamulla leipomaan kymmeniä ruisleipiä ammuslataamolle, joutui apulaisineen navetalle ja sieltä ruokkimaan joukkoja: kolmeakymmentäkahta evakkoa, seitsemää omaa lasta ja muuta väkeä.
Kun kysyn, mitä sodan jalkoihin syntynyt äitini muistaa äidistään, hän muistaa rivakan työteliäisyyden ja tinkimättömän taidon, jolla tehtävät hoidettiin. Hän muistaa suuret joukot, yhteisöllisyyden, sopuisan palvelumielen ja isänmaallisuuden. Hyvä organisointikyky ja kauneudentaju, arjen ja pyhän erottaminen olivat itsestäänselviä.
Entä syli?
Oman äitinsä syliä äitini ei muista.
Tänään Oulujoen kylmään kirkkomaahan laskettiin se isosisko, jonka sylin äitini muistaa, ja jonka sylin tuntee se suuri lastenlasten joukko, joka yhdessä lauloi: Täällä jo taivas rintaan luo, nukkua helmaas nyt mun suo.
Millaisia jälkiä sota on yhteiseen tunnemuistiimme jättänyt?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ihan tuossa vedet tirahti silmiin,kun muistelit äitisi syntymää:)
VastaaPoistaOli kiintoisaa lukea tekstiäsi. Se on niin jännä juttu, miten sama maisema, samat ihmiset - elämä näyttää jokaiselle omat, erityiset kasvonsa. Miten muistot sulautuvat osaksi omaa elämää, myöhempiä kokemuksia. Ja muisti on niin suloinen; se auttaa sopivasti unohtamaan ja luo kokonaisuuksia niin, että joku kohta elmässä saa suosiolla jäädä vähemmälle huomiolle.
VastaaPoistaMinä, me ja muut.
Ja miten sitten elämä ympärillä luo kaikkeen erityiset kehykset. Ajattele, jos äitisi olisi elänyt lapsuuttaan 10 vuotta aikaisemmin, tai kymmenen vuotta myöhemmin.
Paljon onnea Elisalle ja hyvää joulun aikaa teidän poppoolle! Mari
Äidin syliä en minäkään muista, tosin valokuvissa saatan istua äitini polvella. Isoäidin sylin muistan sitäkin tarkemmin. Toiset perheen jäsenet ja sisarukset voivat pitää hyvää huolta toisistaan ikimuistoisesti. Muistan, miten pikkusiskoni kanssa luimme iltarukouksen käsikädessä. Irroitin käteni vasta kun hän oli nukahtanut. Hänestä tuli minulle isosisko aikuisuudessani. Siitä en voi edes kyllin kiittää häntä.
VastaaPoista