Miljoona ruusua

1980-luvulla ei voinut välttyä miljoonalta ruusulta. Niiden varjossa me kasvoimme, eikä näyttävyydestä tullut loppua, vaikka kauneimmankin ruusun alla piili piikki pistävä. Sen olimme oppineet jo lapsuuden kiiltokuvavihkoista. Ruusun ylellisyyttä ei silti voinut ohittaa, vaikka ruusut tunkivatkin jo korvista ulos.

2000-luvun olen miettinyt, missä ne miljoona miljoona miljoona ruusua voisivat kasvaa. Tulin siihen tulokseen, että mieheni selässä.

Tilanne ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Jos jokainen suudelma lihaksikkaaseen selkään kasvattaisi siihen ruusun, ei siihen enää mahtuisi uusia suukkoja. Ei olisi aikoihin mahtunut. Lisäksi piikit tunkisivat suuhun. Pitäisi siis vaihtaa kukkaa: mitä mahtuisi kasvamaan miehen selkään miljoona ainakin?

Ehdotin kieloa, ei sytytä, liian rento, ehdotin suopursua, jota olen suometsästä palattua saanut ja sen alkuvoimaisuutta ihaillut. Ehkä on hiukan jäykkä... Orvokki? Ei kasva metsässä eikä rannassa, enkä voi elää ilman kumpaakaan.

Tupasvilla? noo-oh, menettelee, tuntuu kivalta iholta ja pehmentää suon villiä, väkevää tuoksua. Sopiva suometsätieteilijän vaimolle. Vanamokin voisi käydä: yhdessä varressa kasvaa aina kaksi kukkaa niin kuin parin saman arjen varressa kasvaa. Vanamoita mahtuisi vielä lisääkin kasvamaan...

Kuka kirjoittaisi miljoonan vanamon laulun? Tai maalaisi - Hei Juho Karjalainen, miehen selän kuvaamisen mestari, kasvata miehen selkään miljoona vanamoa!

Kenelle antaisit elämäsi kukat? Miksi?