Kaksikymmentä vuotta sitten uudenvuodenaattona jännitti niin, että niska punoitti. Iisalmen vanhassa kirkossa lumen ja pakkasen keskellä odotti kaksi ja puoli sataa ystävää ja sukulaista, joille oli lähetetty hillitysti lämpimän keltainen kutsu. Kutsuun olin piirtänyt kaarevan kynttilänjalan, jossa paloi kaksi liekkiä, ja kuvasta muotoutui mieheni ja minun etukirjaimet. Ne kuuluivat yhteen siitä päivästä alkaen.
Toiseen käteen ristiytyivät mieheni sormet, toisella kannoin helmaan kaartuvaa männynkarahkaa, tummanpunaisia ruusuja ja rukiin tähkiä. Alttarilla valo kävi otsallani olevaan tiaraan.
Oli turvallinen olo. Uskoin, että hyvä lämmin hellä oli mieli jokaisen.
Kahdessakymmenessä vuodessa olen oppinut, että hyvä lämmin hellä ei ole aina ystävän, ei sukulaisen eikä morsiamen tai sulhasen mieli. Silloin - niin lapsilleni nyt sanon - on hyvä muistaa, että tulee se toinenkin päivä, toisenkinlainen päivä. Eikä mikään ole niin surullista kuin se, jos itseensä pettyy: toinen on aina vastuussa itsestään, eikä kukaan ole lopulta vastuussa muista kuin omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.
Tulee se toisenkinlainen päivä, olen sanonut itselle uupuneena ja lapselle nuutuneena, ja aina se on tullut. On tullut sellainen päivä, että olen ihmetellyt, miksi ylipäätään olen mennyt naimisiin, ja monta sellaista päivää, että olen rakastunut mieheeni uudestaan.
Mihin sitoutuu perhettä perustaessaan? Miten perheen ihmissuhteita ja uskoa tulevaisuuteen voi tukea, miten rakkautta vaalia?
torstai 31. joulukuuta 2009
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Katse
Yhden jouluaaton lapsuudestani muistan erityisen selkeästi. Erityiseksi sen tekee Marian katse.
Olin alle kymmenen vuoden, asuimme vihreässä puisessa omakotitalossa, pihalla kasvoivat isän istuttamat omenapuut ja ikkunasta näkyi vanhainkoti ja järvi. Talvella järvi avautui lumimattona, joka ei likaantunut, ja puiden viivat eivät sivellintä kaivanneet.
Vanhainkodista tuotiin halvaantunut mummuni meille jouluksi. Hän makasi ruskealla nahkasohvalla, joka vielä 30 vuotta myöhemmin on olohuoneessamme, ja hänet peiteltiin lämpimällä ruudullisella viltillä. Hänen laihat, kuivettuneet kasvonsa kurottuivat kohti tummanvihreän nojatuolin istujaa: siinä istui hänen aviomiehensä, hänen elämäntoverinsa, joka vuosikymmeniä kasvatti seitsemää lasta ja isoa maatilaa jakaen hänen kanssaan arjen ja juhlan.
Koko jouluaaton mummuni silmillään ja kaikilla aisteillaan imi kaiken niin kuin se Maria, joka kätki kuulemansa sanat ja tutkiskeli niitä sydämessään. Mummu kuunteli enkeliä taivaasta, kaunista maata ja vierähtäviä vuosia, kuunteli evankeliumia ja tunsi rakkaansa kosketuksen kädellään.
Lopullinen, ainutkertainen, viimeinen hetki. Ehkä mummu sen tiesi. Se näkyi niin kuin rakkauskin näkyi hänen katseessaan, joka ei hetkeksikään hellittänyt hänen rakkautensa kohteesta.
Se katse painui myös minun syvyyksiini. Marian katse, Maria Vilhelmiinan katse.
Miten joulurauhan voi löytää? Millaisia joulumuistoja Sinulla on?
Olin alle kymmenen vuoden, asuimme vihreässä puisessa omakotitalossa, pihalla kasvoivat isän istuttamat omenapuut ja ikkunasta näkyi vanhainkoti ja järvi. Talvella järvi avautui lumimattona, joka ei likaantunut, ja puiden viivat eivät sivellintä kaivanneet.
Vanhainkodista tuotiin halvaantunut mummuni meille jouluksi. Hän makasi ruskealla nahkasohvalla, joka vielä 30 vuotta myöhemmin on olohuoneessamme, ja hänet peiteltiin lämpimällä ruudullisella viltillä. Hänen laihat, kuivettuneet kasvonsa kurottuivat kohti tummanvihreän nojatuolin istujaa: siinä istui hänen aviomiehensä, hänen elämäntoverinsa, joka vuosikymmeniä kasvatti seitsemää lasta ja isoa maatilaa jakaen hänen kanssaan arjen ja juhlan.
Koko jouluaaton mummuni silmillään ja kaikilla aisteillaan imi kaiken niin kuin se Maria, joka kätki kuulemansa sanat ja tutkiskeli niitä sydämessään. Mummu kuunteli enkeliä taivaasta, kaunista maata ja vierähtäviä vuosia, kuunteli evankeliumia ja tunsi rakkaansa kosketuksen kädellään.
Lopullinen, ainutkertainen, viimeinen hetki. Ehkä mummu sen tiesi. Se näkyi niin kuin rakkauskin näkyi hänen katseessaan, joka ei hetkeksikään hellittänyt hänen rakkautensa kohteesta.
Se katse painui myös minun syvyyksiini. Marian katse, Maria Vilhelmiinan katse.
Miten joulurauhan voi löytää? Millaisia joulumuistoja Sinulla on?
maanantai 21. joulukuuta 2009
Nenämahaletku
Se tuntuu niljakkaalta, mahasta vedettäessä se on hiukan mustunut ja limainen ja hiukan haisee. Minulla tekee vähän pahaa, olen ehkä viisi tai seitsemänvuotias, mutta naisia ei vähä hätkäytä. Nenämahaletku vaihdetaan rivakasti, potilaan äänettömistä sävähdyksistä välittämättä, mitä nopeammin homma on hoidettu sitä helpompi on potilaallekin.
Sitten valkoista, sakeaa nestettä mahaan, ei tarvitse niellä, siitä se valuu kyllä. Mummu on hyvä ja on ihan rauhassa. Ihan rauhassa! Ei tässä mitään hätää ole.
Seuraavalla kerralla kun tulen, minulle annetaan pahvinen kaarimalja. Pidätkö tuosta, pidä sitä tässä suun vierellä että veri ei valu kurkkuun, muuten mummu tukehtuu oksennukseensa. Minun on pakko käydä toisessa huoneessa, siellä on hätätilanne, olen yksin töissä.
Nyt minulla ei tee pahaa, alan tottua tähän vanhainkodin kroonikko-osastoon. Sen hajuun tuskin koskaan totun: vanha pissa ja kiinteämpi aines, oksennus, hiki, desinfiointiaineet, lääkkeet, vanhojen kalvakoiden ihmisten ihon haju. Makuuhaavoja ei kuitenkaan ole, koska perushoito on hyvää.
Yksi ulisee pahaa oloaan, toinen yrittää kääntyä siinä onnistumatta.
__________
Suurelle osalle laitoksen vanhuksista minä, naapurin utelias ja puhelias Elisabetin tyttö, näytin olevan ainoa vieras. Samaa osastoa asuivat kehitysvammaiset nuoret aikuiset, liikunta- ja puhekyvyttömät vanhukset, psyykkisesti sairaat. Piirsin heille, luin lehtiä, juttelin ja ihailin parempikuntoisten mummojen neuleita. Sain monia ystäviä, joita rakkaasti muistan yhä, mutta kovin paljon oli osastolla paikkoja ja ne olivat aina täynnä. Sänkyjen välillä leikin nukella kehtysvammaisen Annan kanssa. Anna oli yli kolmenkymmenen.
Vasta vuosia myöhemmin järkytyn, 1970-luvusta on aikaa. En järkyty hajusta enkä nenämahaletkusta vaan yksinäisyydestä. Hylkäämisestä?
Millaista vanhuutta kohti elämme? Miten sänkyyn sidotun elämään voisi tuoda joulumieltä ympäri vuoden?
Sitten valkoista, sakeaa nestettä mahaan, ei tarvitse niellä, siitä se valuu kyllä. Mummu on hyvä ja on ihan rauhassa. Ihan rauhassa! Ei tässä mitään hätää ole.
Seuraavalla kerralla kun tulen, minulle annetaan pahvinen kaarimalja. Pidätkö tuosta, pidä sitä tässä suun vierellä että veri ei valu kurkkuun, muuten mummu tukehtuu oksennukseensa. Minun on pakko käydä toisessa huoneessa, siellä on hätätilanne, olen yksin töissä.
Nyt minulla ei tee pahaa, alan tottua tähän vanhainkodin kroonikko-osastoon. Sen hajuun tuskin koskaan totun: vanha pissa ja kiinteämpi aines, oksennus, hiki, desinfiointiaineet, lääkkeet, vanhojen kalvakoiden ihmisten ihon haju. Makuuhaavoja ei kuitenkaan ole, koska perushoito on hyvää.
Yksi ulisee pahaa oloaan, toinen yrittää kääntyä siinä onnistumatta.
__________
Suurelle osalle laitoksen vanhuksista minä, naapurin utelias ja puhelias Elisabetin tyttö, näytin olevan ainoa vieras. Samaa osastoa asuivat kehitysvammaiset nuoret aikuiset, liikunta- ja puhekyvyttömät vanhukset, psyykkisesti sairaat. Piirsin heille, luin lehtiä, juttelin ja ihailin parempikuntoisten mummojen neuleita. Sain monia ystäviä, joita rakkaasti muistan yhä, mutta kovin paljon oli osastolla paikkoja ja ne olivat aina täynnä. Sänkyjen välillä leikin nukella kehtysvammaisen Annan kanssa. Anna oli yli kolmenkymmenen.
Vasta vuosia myöhemmin järkytyn, 1970-luvusta on aikaa. En järkyty hajusta enkä nenämahaletkusta vaan yksinäisyydestä. Hylkäämisestä?
Millaista vanhuutta kohti elämme? Miten sänkyyn sidotun elämään voisi tuoda joulumieltä ympäri vuoden?
maanantai 14. joulukuuta 2009
Kosketus
Perhe, joka syö yhdessä, pysynee yhdessä, sanotaan. Tutkimustuloksesta tuli klassinen perheväittämä, vai toisinpäin?
Boheemi kaupunkilaisperheenäiti kehitti toisen sovelluksen: perhe, jossa kosketetaan toisia perheenjäseniä päivittäin, pysyy yhdessä ja voi hyvin. Löytyipä siitä myöhemmin muistaakseni jokin tutkimuskin.
Kun kuusihenkinen perhe koskettaa jokainen jokaista kerran päivässä tai useammin, se tarkoittaa vähintään 36 kosketusta päivässä, mikä ei tietenkään toteudu. Kuka niitä nyt laskemaan, mutta äitinä yritän pitää huolta siitä, että kädelläni tunnen kuinka lapseni voi.
Äidiltäni opin, että kädet tietävät yhtä paljon kuin silmät tai korvat. Käsi tuntee sen mitä kieli ei sano tai silmä näe. Kehon kosketus avaa tien lohdutukselle, tien rakkaudelle, tien syvälle ymmärrykselle ja jakamiselle.
__________
Kun sulaudun kosketukseen, iholla tanssii toinen ihminen ja meren aallot tyyntyvät. Kun kesän iholla tanssii valo, merellä leikkii sula kulta. Kosketus pitää maailman paikoillaan ja liikkeessä yhtä aikaa, se levittää luovuudelle tilaa, se antaa levon ja alkuvoiman. Se antaa rakkaudelle kodin. Kylläinen niitty ei tiedä, kuinka kauniiksi sen kukat kasvavat eikä arvaa, kuinka kauas sen värit hohtavat.
Kosketuksesta kasvaa kauneus ja kaikki, mikä kantaa hyvää hedelmää - silloin, kun kosketus on hellä. Rujo kosketus ei ole kosketus laisinkaan, se on kammottava repäisy suoraan sisimpään, jota iho ei suojaa.
Koskettakaamme toisiamme - se on ihmisen tehtävä!
Miten sinua on kosketettu? Milloin kosketusta pitää välttää? Millaista kosketusta kaipaat?
Boheemi kaupunkilaisperheenäiti kehitti toisen sovelluksen: perhe, jossa kosketetaan toisia perheenjäseniä päivittäin, pysyy yhdessä ja voi hyvin. Löytyipä siitä myöhemmin muistaakseni jokin tutkimuskin.
Kun kuusihenkinen perhe koskettaa jokainen jokaista kerran päivässä tai useammin, se tarkoittaa vähintään 36 kosketusta päivässä, mikä ei tietenkään toteudu. Kuka niitä nyt laskemaan, mutta äitinä yritän pitää huolta siitä, että kädelläni tunnen kuinka lapseni voi.
Äidiltäni opin, että kädet tietävät yhtä paljon kuin silmät tai korvat. Käsi tuntee sen mitä kieli ei sano tai silmä näe. Kehon kosketus avaa tien lohdutukselle, tien rakkaudelle, tien syvälle ymmärrykselle ja jakamiselle.
__________
Kun sulaudun kosketukseen, iholla tanssii toinen ihminen ja meren aallot tyyntyvät. Kun kesän iholla tanssii valo, merellä leikkii sula kulta. Kosketus pitää maailman paikoillaan ja liikkeessä yhtä aikaa, se levittää luovuudelle tilaa, se antaa levon ja alkuvoiman. Se antaa rakkaudelle kodin. Kylläinen niitty ei tiedä, kuinka kauniiksi sen kukat kasvavat eikä arvaa, kuinka kauas sen värit hohtavat.
Kosketuksesta kasvaa kauneus ja kaikki, mikä kantaa hyvää hedelmää - silloin, kun kosketus on hellä. Rujo kosketus ei ole kosketus laisinkaan, se on kammottava repäisy suoraan sisimpään, jota iho ei suojaa.
Koskettakaamme toisiamme - se on ihmisen tehtävä!
Miten sinua on kosketettu? Milloin kosketusta pitää välttää? Millaista kosketusta kaipaat?
lauantai 5. joulukuuta 2009
Lapsuus kotirintamalla
Seitsemänkymmentä vuotta sitten syttyi Suomessa talvisota. Seitsemänkymmentä vuotta sitten syntyi Sokermäelle Iisalmen Viitaalle tytär, jolle isosiskot antoivat nimen Englannin kuningattaren mukaan ja jota porukalla hoidettiin kotirintaman tiukoissa tunnelmissa.
Isä lähti rintamalle Rukajärvelle hiukan tyttären syntymän jälkeen, meni muutama vuosi ennen kuin tyttö näki hänet seuraavan kerran. Äiti heräsi aamulla leipomaan kymmeniä ruisleipiä ammuslataamolle, joutui apulaisineen navetalle ja sieltä ruokkimaan joukkoja: kolmeakymmentäkahta evakkoa, seitsemää omaa lasta ja muuta väkeä.
Kun kysyn, mitä sodan jalkoihin syntynyt äitini muistaa äidistään, hän muistaa rivakan työteliäisyyden ja tinkimättömän taidon, jolla tehtävät hoidettiin. Hän muistaa suuret joukot, yhteisöllisyyden, sopuisan palvelumielen ja isänmaallisuuden. Hyvä organisointikyky ja kauneudentaju, arjen ja pyhän erottaminen olivat itsestäänselviä.
Entä syli?
Oman äitinsä syliä äitini ei muista.
Tänään Oulujoen kylmään kirkkomaahan laskettiin se isosisko, jonka sylin äitini muistaa, ja jonka sylin tuntee se suuri lastenlasten joukko, joka yhdessä lauloi: Täällä jo taivas rintaan luo, nukkua helmaas nyt mun suo.
Millaisia jälkiä sota on yhteiseen tunnemuistiimme jättänyt?
Isä lähti rintamalle Rukajärvelle hiukan tyttären syntymän jälkeen, meni muutama vuosi ennen kuin tyttö näki hänet seuraavan kerran. Äiti heräsi aamulla leipomaan kymmeniä ruisleipiä ammuslataamolle, joutui apulaisineen navetalle ja sieltä ruokkimaan joukkoja: kolmeakymmentäkahta evakkoa, seitsemää omaa lasta ja muuta väkeä.
Kun kysyn, mitä sodan jalkoihin syntynyt äitini muistaa äidistään, hän muistaa rivakan työteliäisyyden ja tinkimättömän taidon, jolla tehtävät hoidettiin. Hän muistaa suuret joukot, yhteisöllisyyden, sopuisan palvelumielen ja isänmaallisuuden. Hyvä organisointikyky ja kauneudentaju, arjen ja pyhän erottaminen olivat itsestäänselviä.
Entä syli?
Oman äitinsä syliä äitini ei muista.
Tänään Oulujoen kylmään kirkkomaahan laskettiin se isosisko, jonka sylin äitini muistaa, ja jonka sylin tuntee se suuri lastenlasten joukko, joka yhdessä lauloi: Täällä jo taivas rintaan luo, nukkua helmaas nyt mun suo.
Millaisia jälkiä sota on yhteiseen tunnemuistiimme jättänyt?
tiistai 1. joulukuuta 2009
Odotin
Mikään ei ole kauniimpaa kuin herkästi kaartuva naisen vatsa. Sen muutos houkuttelee myös läheiset odotukseen. Mikä voima on uudessa elämässä!
Kun olin kahdesti kokenut mahdottoman raskauden, maalasin herkillä, voimakkailla väreillä teoksen, jossa yksinäisellä saarella kohoavat tummat kuuset. On ilta tai aamu, en tiedä, taivas ei ole sininen eikä vesikään, mutta merkillinen värillinen valo hohtaa kaikesta läpi.
Etualalla on vaaleansininen viiva, häivähdys taivaanlaesta. Viivassa kaksi kaarta yhtyy.
Moni on nähnyt siinä linnun, joka kaarrattelee nautinnollisesti taituroiden veden päällä. Joku on nähnyt viivan kaaressa naisen kaaren: täyttyvän rinnan ja pontevasti kasvavan vatsan.
Siinä on minun ikäväni. Niihin iloiseksi miellettyihin väreihin valelin surua.
Se vesi saaren ympärillä ei vielä ollut valmis vajoamaan tasaiseen sineen, sen piti vielä liekehtiä, sen piti vielä väkevänä näyttää kaikki ne tunteet, joita herää silloin, kun odotus päättyykin kesken.
Ei, tasaista sineä ei silloin nähdä, ei liikkumatonta vettä, ei hiljaista metsää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)