Mummulan mustanpuhuvan aitan, suuren ja varjoisan vajan ja oljilta tuoksuvan riihen välissä sujui leikki hyvin myös rehuntekoaikana. Ei haitannut, vaikka aiv haisi pistävältä ja välillä piti väistellä Taavettia, Massikkaa ja Valmettia korkealaitaisine kärryineen. Alta juostiin pois myös kun tulivat rivakat, lihaksikkaat miehet, joilla oli tuoretta heinää kaula-aukossa ja mustaa hikeä poskilla.
Miehet olivat menneet syömään, mutta meillä serkuksilla ei vielä ollut nälkä. Meitä kiinnosti punainen metallihärveli, jolle emme tienneet nimeä. Siinä oli kumipyörät alla ja terävät, pitkät metallipiikit alla ja yllä, ja välissä tyhjää tilaa. Hyppäsin vehkeen kyytiin ja serkkutyttö isompana työnsi.
Se oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Kumirengas tökkäsi kiveen, kärryt lipesivät serkkuni kädestä ja äkkiä tunsin miten piikki painautui syvälle käsivarteeni. Valkea liha piirtyi pistohaavan kyljissä ja pohjalta näkyi luun väri. Valkeaksi valahtivat myös molempien kasvot ja minua kouraisi mahasta.
Miehet eivät ilahtuneet, kun huomasivat ettei kylälle lähtöä voinut väistää. Hoitaja totesi, että onni onnettomuudessa, ettei vieressä olleeseen valtimoon osunut.
Kun sitten pääsin tikatun käden kanssa kotiin, kerroin äidille:
"Minua ommeltiin kun rehuhamsteri puraisi minua luuhun asti."
Haava-tunnuksella kirjoitetut tekstit täydentävät erityisesti Galleria 12:n projektitilassa nähtävää Haava-näyttelyä. HAAVA, Galleria 12, Ulla ja Paula Remes, Kauppakatu 12, Kuopio, 3.2.-21.2.2010, Sanasauna 6.2. klo 16-17, taiteilija tavattavissa tuolloin jo klo 15-16.
lauantai 30. tammikuuta 2010
tiistai 26. tammikuuta 2010
Napanuora (Haava 1)
Muutama asia elämässä on vuorenvarmaa. Yksikään ei kasva vauvaksi saakka ilman napanuoraa, yksikään ei kasva ihmiseksi ilman toista ihmistä, yksikään ei selviä elämästä hengissä.
Sitten on muutama epävarma asia. Katkeaako oikeasti napanuora koskaan, millaisia ne toiset siinä lähellä ovat, antavatko he lämpöä ja valoa vai kylmyyttä ja vihaa kasvamiseen, ja millaista se elämä on ennen kuolemaa (ja myös sen jälkeen).
Napanuora viilletään poikki saksilla tai veitsellä. Se ei satu, koska napanuorassa ei ole tuntoa. Napanuora vain hoitaa hommansa ja sitten kun se on turha, se joutaa pois. Jäljelle jää vain merkki: sinäkin olet ollut kiinni toisessa, toisen sisällä, sinäkin olet ollut hyvin pieni ja sitäkin pienempi.
Muistaako tuota silloin kun napanöyhtää kaivaa? Muistaako tuota silloin kun tiukasta paidasta tarkastaa, pullottaako napa kankaasta läpi tai painuuko navankohta liian selvänä esiin?
Jos napanuoran katkaisee oikein, viillosta ei juuri tule verta. Jos henkinen napanuora jää terveesti katkaisematta aikanaan, sen irrottamisesta myöhemmin syntyy suuri ja vuotava haava, jota sairastaa kauan. Joskus sen hoitamiseen tarvitaan ammattilaista.
Haava-tunnuksella kirjoitetut tekstit täydentävät erityisesti Galleria 12:n projektitilassa nähtävää Haava-näyttelyä. HAAVA, Galleria 12, Ulla ja Paula Remes, Kauppakatu 12, Kuopio, 3.2.-21.2.2010, Sanasauna 6.2. klo 16-17, taiteilija tavattavissa tuolloin jo klo 15-16.
Sitten on muutama epävarma asia. Katkeaako oikeasti napanuora koskaan, millaisia ne toiset siinä lähellä ovat, antavatko he lämpöä ja valoa vai kylmyyttä ja vihaa kasvamiseen, ja millaista se elämä on ennen kuolemaa (ja myös sen jälkeen).
Napanuora viilletään poikki saksilla tai veitsellä. Se ei satu, koska napanuorassa ei ole tuntoa. Napanuora vain hoitaa hommansa ja sitten kun se on turha, se joutaa pois. Jäljelle jää vain merkki: sinäkin olet ollut kiinni toisessa, toisen sisällä, sinäkin olet ollut hyvin pieni ja sitäkin pienempi.
Muistaako tuota silloin kun napanöyhtää kaivaa? Muistaako tuota silloin kun tiukasta paidasta tarkastaa, pullottaako napa kankaasta läpi tai painuuko navankohta liian selvänä esiin?
Jos napanuoran katkaisee oikein, viillosta ei juuri tule verta. Jos henkinen napanuora jää terveesti katkaisematta aikanaan, sen irrottamisesta myöhemmin syntyy suuri ja vuotava haava, jota sairastaa kauan. Joskus sen hoitamiseen tarvitaan ammattilaista.
Haava-tunnuksella kirjoitetut tekstit täydentävät erityisesti Galleria 12:n projektitilassa nähtävää Haava-näyttelyä. HAAVA, Galleria 12, Ulla ja Paula Remes, Kauppakatu 12, Kuopio, 3.2.-21.2.2010, Sanasauna 6.2. klo 16-17, taiteilija tavattavissa tuolloin jo klo 15-16.
lauantai 16. tammikuuta 2010
Liukumäki
Kun Sokermäellä ahtautuivat serkukset kolme metriä pitkään rattikelkkaan ja serkuista vanhin antoi hulpakkaa vauhtia, huuto kaikui yli kuusikon Hakaniemeen saakka. Huurre kasvoi suupieliin ja kieli jäähtyi, sormet punastuivat kun lapaset lensivät ja käsiin koski kun piti edellä istuvaa niin lujasti puristaa.
Nytkin koskee käsiin ja huurre kasvaa huuliin, mutta serkukset ovat hajallaan ja kuuma kaakao pitää juoda kaukana muista. Rattikelkatkin paloivat pajan mukana, ne, joissa oli sepän tekemät jalakset ja ratti.
Muistan hetkiä, jolloin olen odottanut, milloin jokin aloittamani työ lähtee kunnolla kulkemaan. Aina ei auta edes työntöapu, eikä vetoapua uskalla edes pyytää: kuka tietää vaikka ei toinen ehtisi alta pois.
Odotan hetkeä, jolloin saan nähdä, että alulle laittamani työ kulkee ihan omalla painollaan, ja kyydissä istuvilla on mukavaa. Toivon että kieli ei kuumene liikaa odotuksen korventaessa. Toivon myös, että pidämme kiinni toisistamme myös silloin, jos joudumme yllättävään yhteiseen laskuun tai odottamattomaan hyppyriin.
Piiiitkiä pellavia!
Nytkin koskee käsiin ja huurre kasvaa huuliin, mutta serkukset ovat hajallaan ja kuuma kaakao pitää juoda kaukana muista. Rattikelkatkin paloivat pajan mukana, ne, joissa oli sepän tekemät jalakset ja ratti.
Muistan hetkiä, jolloin olen odottanut, milloin jokin aloittamani työ lähtee kunnolla kulkemaan. Aina ei auta edes työntöapu, eikä vetoapua uskalla edes pyytää: kuka tietää vaikka ei toinen ehtisi alta pois.
Odotan hetkeä, jolloin saan nähdä, että alulle laittamani työ kulkee ihan omalla painollaan, ja kyydissä istuvilla on mukavaa. Toivon että kieli ei kuumene liikaa odotuksen korventaessa. Toivon myös, että pidämme kiinni toisistamme myös silloin, jos joudumme yllättävään yhteiseen laskuun tai odottamattomaan hyppyriin.
Piiiitkiä pellavia!
torstai 7. tammikuuta 2010
Pieni
Kun olin pieni, tunsin itseni suureksi ja taitavaksi. Kiipesin puuhun, konttasin maassa ja juoksin nurmea ristiin rastiin etsiäkseni hyviä kuvakulmia. Mallinani oli naapurin mies, teknisen työn opettaja, eikä meitä kumpaakaan haitannut, että hyvän kuvaajan kamera oli rikki.
Pienenä en oikein ollut pieni, tai en osannut olla pieni. En tiedä kummin se oli. Elämä näyttäytyi vakavana ja vaativana. Aikuisten asiat olivat lopultakin hankalia, vaikka luulin että viisaus jotenkin liittyisi aikuisuuteen ja taito selvitä haastavista tilanteista lisääntyisi kasvettaessa.
Kun vanhin lapseni syntyi, olin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ajattelin kookasta poikaa katsoessani, että kyllä piti pienen syntyä jo vanhan ukon näköisenä. Se oli kuitenkin ihmettelyä eikä säälittelyä: viattoman katseessa oli sama syvyys kuin vanhan, elämää nähneen ja kokemastaan oppineen viisaan silmissä. Ja tämän lapsen katseessa oli lämmin valo, joka pilkahtaa sieltä yhä vielä, vaikka pojan silmät ovat jo äidin päälakea korkeammalla.
Nyt olen huomannut että suurin viisaus on vastasyntyneessä: viaton usko ja luottamus siihen, että elämä kantaa. Siinä on yksi keskeinen aikuisen tavoite: pitää elossa lapsi itsessään, ihmettelyn taito, hetkestä iloitsemisen voima, uuden etsimisen ja oppimisen vimma samalla kun on omaan oloonsa perustyytyväinen ja elämästä kiitollinen. Siinä on yksi keskeisimmistä aikuisen tavoitteista: pitää elossa lapsi toisessa, hänessä, jonka kasvun tukijana saa olla.
Mistä tietää, milloin on aikuinen? Millaisia haasteita aikuisuudelle ja lapsuudelle asettaa pitkittynyt teini-ikä ja nuoruuden ihannointi?
Pienenä en oikein ollut pieni, tai en osannut olla pieni. En tiedä kummin se oli. Elämä näyttäytyi vakavana ja vaativana. Aikuisten asiat olivat lopultakin hankalia, vaikka luulin että viisaus jotenkin liittyisi aikuisuuteen ja taito selvitä haastavista tilanteista lisääntyisi kasvettaessa.
Kun vanhin lapseni syntyi, olin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ajattelin kookasta poikaa katsoessani, että kyllä piti pienen syntyä jo vanhan ukon näköisenä. Se oli kuitenkin ihmettelyä eikä säälittelyä: viattoman katseessa oli sama syvyys kuin vanhan, elämää nähneen ja kokemastaan oppineen viisaan silmissä. Ja tämän lapsen katseessa oli lämmin valo, joka pilkahtaa sieltä yhä vielä, vaikka pojan silmät ovat jo äidin päälakea korkeammalla.
Nyt olen huomannut että suurin viisaus on vastasyntyneessä: viaton usko ja luottamus siihen, että elämä kantaa. Siinä on yksi keskeinen aikuisen tavoite: pitää elossa lapsi itsessään, ihmettelyn taito, hetkestä iloitsemisen voima, uuden etsimisen ja oppimisen vimma samalla kun on omaan oloonsa perustyytyväinen ja elämästä kiitollinen. Siinä on yksi keskeisimmistä aikuisen tavoitteista: pitää elossa lapsi toisessa, hänessä, jonka kasvun tukijana saa olla.
Mistä tietää, milloin on aikuinen? Millaisia haasteita aikuisuudelle ja lapsuudelle asettaa pitkittynyt teini-ikä ja nuoruuden ihannointi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)