Pieni

Kun olin pieni, tunsin itseni suureksi ja taitavaksi. Kiipesin puuhun, konttasin maassa ja juoksin nurmea ristiin rastiin etsiäkseni hyviä kuvakulmia. Mallinani oli naapurin mies, teknisen työn opettaja, eikä meitä kumpaakaan haitannut, että hyvän kuvaajan kamera oli rikki.

Pienenä en oikein ollut pieni, tai en osannut olla pieni. En tiedä kummin se oli. Elämä näyttäytyi vakavana ja vaativana. Aikuisten asiat olivat lopultakin hankalia, vaikka luulin että viisaus jotenkin liittyisi aikuisuuteen ja taito selvitä haastavista tilanteista lisääntyisi kasvettaessa.

Kun vanhin lapseni syntyi, olin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ajattelin kookasta poikaa katsoessani, että kyllä piti pienen syntyä jo vanhan ukon näköisenä. Se oli kuitenkin ihmettelyä eikä säälittelyä: viattoman katseessa oli sama syvyys kuin vanhan, elämää nähneen ja kokemastaan oppineen viisaan silmissä. Ja tämän lapsen katseessa oli lämmin valo, joka pilkahtaa sieltä yhä vielä, vaikka pojan silmät ovat jo äidin päälakea korkeammalla.

Nyt olen huomannut että suurin viisaus on vastasyntyneessä: viaton usko ja luottamus siihen, että elämä kantaa. Siinä on yksi keskeinen aikuisen tavoite: pitää elossa lapsi itsessään, ihmettelyn taito, hetkestä iloitsemisen voima, uuden etsimisen ja oppimisen vimma samalla kun on omaan oloonsa perustyytyväinen ja elämästä kiitollinen. Siinä on yksi keskeisimmistä aikuisen tavoitteista: pitää elossa lapsi toisessa, hänessä, jonka kasvun tukijana saa olla.

Mistä tietää, milloin on aikuinen? Millaisia haasteita aikuisuudelle ja lapsuudelle asettaa pitkittynyt teini-ikä ja nuoruuden ihannointi?