Sana, joka on sanomatta

Onko jokin näistä sanoista se, joka mielesi pohjalla kaihertaa - kirjoita siitä:

• Sana, joka rakensi sovintoa
• Sana, joka sanottiin oikeaan aikaan oikeassa paikassa
• Sana, jonka turvin jaksan huomiseen
• Sana, joka kasvaa hedelmää
• Sana, joka olisi saanut jäädä sanomatta
• Sana, joka avasi uuden näkökulman
• Sana, joka pakotti toimimaan
• Sana, joka vieraannutti
• Sana, jota en voi unohtaa
• Sana, jonka Sinulta sain
• Sana, jonka tahdon kantaa mukanani
• Sana, jonka haluan jättää taakseni
• Sana, joka jäi kotoa mukaan
• Sana, joka antoi voimaa
• Sana, joka satutti

Tämän postauksen pidän avoimena maaliskuun ajan. Maaliskuun työskentelen Espanjan Marbellassa Suomen Taiteilijaseuran residenssissä aloittelemassa Matkalle -yhteisötaideteosta ja maalaamassa projektin kuvallista osuutta.

Aivokasvain (Haava 7)

"Katso, tässä se on. Ne ottivat tikit napsauttamalla pois. Nyt voin oikein hyvin."

Perheenisä näyttää päätään, jossa on otsasta oikealla seitsemän sentin arpi ja poisleikattujen hiusten laaja paljas kohta.

Istun pöydässä, jossa kukaan ei puhu tarjottavista laskiaispullista. Keskustelu liikkuu muualla, naisen rinnassa ja rintakehän marginaalissa, miehen aivoissa, kolmosen ja nelosen vaikeusasteessa: pahanlaatuisuudessa. Selviämisessä. Pelossa, muutoksessa.

Miten jäljellejäävät selviävät, miten lapset kasvavat, voiko tapahtua henkiinjäämisen ihme vastoin lääkäreiden ennusteita?

...kananmunan kokoinen puhekeskuksen alueella, ei saatu kokonaan leikattua, nesteinen, sädehoito ja sytostaatti.

Lapset juoksevat, mutta yksi pieni kyöhää koko ajan isän ympärillä. Hän ei päästä isää hetkeksikään silmistään, ettei isä uudestaan lyyhisty ambulanssiin.

Kuulen ja näen huolta ja kipua. Tunnen huolta ja surua. Kuitenkin näen kirkkaan katseen, kuulen lujan luottamuksen:

"Vaikka mietin, miten nämä jaksavat ja selviävät, edessäni on vain kaksi hyvää vaihtoehtoa. Jos saan jatkaa elämää läheisteni kanssa, se on hienoa."

"Ja jos en --- elämä jatkuu. Taivaassa."


Haava-tunnuksella merkityt tekstit täydentävät Ulla ja Paula Remeksen Haava-näyttelyä Galleria 12:ssa Kuopiossa (avoinna 21.2. saakka).

Särkyneet (Haava 6)

Mikä meitä haavoittaa?

Haava-näyttelyn auettua kirjoitin sosiaaliseen mediaan Facebookiin tilapäivitykseksi samat kysymykset, jotka ovat Haava-näyttelyn perusteemat: mikä meitä haavoittaa, mikä haava yhteiskunnassa vuotaa eniten ja mikä laastari tehoaa parhaiten. Ihminen, jokainen meistä on haavoittuva - onko haavoittuneille tilaa tässä ajassa ja yhteiskunnassa?

Viimeiseen kysymykseen tuli yksimielinen vastaus: haavoittuneille ei ole tilaa. Laastareihin asti ei vielä päästy, jääköön se pohdinta yhteiskuntatieteellisiin seminaareihin.

Moni kommentoi nopeasti ja omakohtaisesti, mikä meitä haavoittaa. Se lista on pitkä, leveä ja kipeä, jokainen lausahdus sisältää oman kertomuksensa sanotun takana:

"Sanan sivallukset."
"Se että toimintani motiivit ymmärretään ja tulkitaan väärin."
"Minä itse? Viiltäviä olemme me särkyneet?"
"Rakkaudettomuus ja kylmyys."
"Mitätöiminen."
"Rakkaus. Uskonto. Valta. Rehellisyys. Se, ettei kelpaa, riitä."
"Epäoikeudenmukaisuus, selän takana puhuminen, turhasta syyttäminen esimerkiksi."

Myös haavoittumistilanne herätti ajatuksia:

"Haavoittuessaan on niin yllätetty, täysin valmistelematon kohtaamaan kivun. Tilanne tekee haavasta välillä isomman, välillä jää vuotamaan pitkäänkin. Jos joskus osaa jo etukäteen pelätä tulevaa kipua, se saattaakin olla kuin rokote, kerran kirpasee, mutta sen jälkeen on vahvempi. "
"Olen läheltä ammuttu, turhasta syytetty."

Yksi kipu nousi ylitse muiden:
"Kun tapahtuu jotain, joka avaa jo arpeutuneet vanhat haavat-"


Haava-tunnuksella varustetut postaukset liittyvät Ulla ja Paula Remeksen Haava-näyttelyyn Galleria 12:n projektitilassa Kuopiossa, avoinna 21.2. saakka.

Sirupiru (Haava 5)

Kyllä haava voi ollakin syvä. Pohjaton. Niin syvä että menee mielen läpi.

Kuuntelen miestä, joka katsoo haavaa. Videoteostani, jossa harsokäsi hiipuen heiluu, voimattomana, yrittäen ottaa voimaa ja uupuen taas. Pudoten. Vajoten.

Kuuntelen miestä. Hän puhuu: "Miehen haava on toisenlainen kuin naisen haava. Onko haavoittunut miesten maailmassa sankari? Sotien mies, jonka kunniamerkki on vihollisen tekemä arpi?"

"Ja nainen, hänelle haava on häpeä. Nainen hoitaa."

Nainen synnyttää, vuotaa uutta elämää. Ei nainen haavoitu vaan hoitaa. Hoitaa, kunnes on itse hoidettava, eikä antaudu sittenkään hoidettavaksi.

Auttaja väsyy, kuuntelee ja loputtomiin väistelee miestä, jonka mieleen on sirpale koteloitunut ja sodan jälki kariutunut kiinni. Ruoste syö ja roiskeet soivat säröille, kun arpeen yrittää koskea. Ei, siihen ei kärsi koskea, vaikka arpi muuttuu seuraavan polven haavaksi ja vuotaa uudestaan.

Ei siihen, sirupiruun, kärsi koskea. Ehkä seuraava sukupolvi kärsii, tai sitä seuraava: sen on pakko. Siihen saakka arvet vuotavat ja kuume sykkii estäen vapaata elämää. Sitä ei peitä mikään harso, lopultakaan.


Haava-tunnuksella merkityt tekstit täydentävät Haava-näyttelyä Kuopiossa Galleria 12:ssa 21.2. saakka.

Reikä (Haava 4)

Seitsemän reikää mahassa, sanoin joskus lapsilleni kun he ihmettelivät miksi vatsanahkani on arpinen.

Seitsemän reikää, joista kuusi pientä ja sievää. Kaksi kertaa olen maannut leikkauspöydällä kohdunulkoisen raskauden vuoksi, ja kolmannella viillettiin keisarileikkauksen kokoinen haava ilman sieltä tulevaa lasta.

Äidilläni on neljä reikää mahassa ja yksi kyljessä, viisi viiltoa jälkinä leikkauksista. Äiti makasi teholla viikkoja umpisuolen puhjettua ja vatsakalvon tulehduttua. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kului yhteensä puoli vuotta, tuohon aikaan sisältyivät ne viisi leikkausta.

Minä olin alle kuukauden ikäinen, kun äiti joutui tuolle reissulle - en tuntenut äitiäni kun hän palasi sairaalasta.

Reikä on aina aukko jonnekin, eikä avaaja arvaa mitä syvältä löytyy ja mitä löydöstä seuraa. Reikä voi kasvaa umpeen, mutta arpi jää.

Arpi jää, vaikka sitä kuinka voitelisi tai hieroisi tai koettaisi ajatella pois.


Haava-tunnuksella merkityt tekstit liittyvät Haava-näyttelyyn Galleria 12:ssa Kuopiossa. Haava 21.2. saakka, lisätiedot www.galleria12.fi.

Sirpaleet (Haava 3)

Väinö Auerin kadun opiskelijakodissa on eteisaulassa suuri, puureunainen peili, josta näkee polvista päälakeen ja yli. Ikkunaa varjostaa kattoon asti kasvava peikonlehti, jonka vieressä jököttää jukkapalmu. Lattian muovimatolle on levitetty punaoranssi, kuviolliseksi 1960-luvulla käsinkudottu matto, jonka vieressä luo tunnelmaa toinen samanlainen.

Makuuhuoneessa nukkuu osa lapsista, äiti on kömpinyt keittiöön huonosti nukutun yön jälkeen kaivamaan kaapista kahvia. Helsingin Sanomat rauhoittuu seuraksi: laman selkä alkaa taittua, kai, ainakin asiantuntijat ennustavat niin.

Hiljaiset, lyhyet askeleet tassuttavat eteisaulaan. Ulkona pihlajassa eivät juuri liiku varhaisen ruskan lehdet.

Äkkiä rämähtää. Valtava sirpaleiden hajoamisen helinä kuuluu naapuriin saakka.

Sitten on hiljaista, hyvin hiljaista, eikä kukaan hetkeen liiku. Kun äiti hyppää eteisaulaan, lattialla näkyy peilin pohjalevy hiukan koholla, liikkumatta sekin, ja seinälistojen väli täynnä sirpaleita. Jotakin on peilin alla: se tassuttelija, joka lähti liikkeelle hiljaa ja nyt makaa yötä hiljaisempana.

Äiti ei ole mykkä eikä kukaan heränneistä, ja lapsen pää vuotaa verta miljoonista haavoista, tihkuvista sirpaleiden jäljistä, tahmea tukka liiskautuu kiinni ja kyydillä on kiire.


Haava-tunnuksella merkityt tekstit liittyvät Haava-näyttelyyn Galleria 12:n projektitilassa Kuopiossa 3.2.-21.12.2010.