"Katso, tässä se on. Ne ottivat tikit napsauttamalla pois. Nyt voin oikein hyvin."
Perheenisä näyttää päätään, jossa on otsasta oikealla seitsemän sentin arpi ja poisleikattujen hiusten laaja paljas kohta.
Istun pöydässä, jossa kukaan ei puhu tarjottavista laskiaispullista. Keskustelu liikkuu muualla, naisen rinnassa ja rintakehän marginaalissa, miehen aivoissa, kolmosen ja nelosen vaikeusasteessa: pahanlaatuisuudessa. Selviämisessä. Pelossa, muutoksessa.
Miten jäljellejäävät selviävät, miten lapset kasvavat, voiko tapahtua henkiinjäämisen ihme vastoin lääkäreiden ennusteita?
...kananmunan kokoinen puhekeskuksen alueella, ei saatu kokonaan leikattua, nesteinen, sädehoito ja sytostaatti.
Lapset juoksevat, mutta yksi pieni kyöhää koko ajan isän ympärillä. Hän ei päästä isää hetkeksikään silmistään, ettei isä uudestaan lyyhisty ambulanssiin.
Kuulen ja näen huolta ja kipua. Tunnen huolta ja surua. Kuitenkin näen kirkkaan katseen, kuulen lujan luottamuksen:
"Vaikka mietin, miten nämä jaksavat ja selviävät, edessäni on vain kaksi hyvää vaihtoehtoa. Jos saan jatkaa elämää läheisteni kanssa, se on hienoa."
"Ja jos en --- elämä jatkuu. Taivaassa."
Haava-tunnuksella merkityt tekstit täydentävät Ulla ja Paula Remeksen Haava-näyttelyä Galleria 12:ssa Kuopiossa (avoinna 21.2. saakka).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Pysäyttävä, syvältä koskettava tarina, joka voisi olla totta tai on totta monen kohdalla. Ihanat vaihtoehdot tulevaisuudessa, josta ei vielä tiedä. Joitain vuosia sitten eräs jo poispäässyt henkilö sanoi, että on mielenkiintoista nähdä, miten Jumala kaiken johtaa. hänelläkin oli nämä samat vaihtoehdot.
VastaaPoista