Seitsemän reikää mahassa, sanoin joskus lapsilleni kun he ihmettelivät miksi vatsanahkani on arpinen.
Seitsemän reikää, joista kuusi pientä ja sievää. Kaksi kertaa olen maannut leikkauspöydällä kohdunulkoisen raskauden vuoksi, ja kolmannella viillettiin keisarileikkauksen kokoinen haava ilman sieltä tulevaa lasta.
Äidilläni on neljä reikää mahassa ja yksi kyljessä, viisi viiltoa jälkinä leikkauksista. Äiti makasi teholla viikkoja umpisuolen puhjettua ja vatsakalvon tulehduttua. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kului yhteensä puoli vuotta, tuohon aikaan sisältyivät ne viisi leikkausta.
Minä olin alle kuukauden ikäinen, kun äiti joutui tuolle reissulle - en tuntenut äitiäni kun hän palasi sairaalasta.
Reikä on aina aukko jonnekin, eikä avaaja arvaa mitä syvältä löytyy ja mitä löydöstä seuraa. Reikä voi kasvaa umpeen, mutta arpi jää.
Arpi jää, vaikka sitä kuinka voitelisi tai hieroisi tai koettaisi ajatella pois.
Haava-tunnuksella merkityt tekstit liittyvät Haava-näyttelyyn Galleria 12:ssa Kuopiossa. Haava 21.2. saakka, lisätiedot www.galleria12.fi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mahaan koskee, niin kovasti koskee ja kuumetta mitä lie 39 astetta ja risat. Ei iltayöstä lääkäriin lähdetä, mutta äiti soittaa tutulle terveydenhoitajalle. Terveydenhoitaja veikkaa umpilisäkkeen tulehdusta ja että sairaalaan pitäisi viedä tyttö pikimmiten, vaikka onkin jo iltamyöhä.
VastaaPoistaSairaalaanko? En minä tänne, en jää. Joku tuntematon, nuorenpuoleinen lääkäri painelee mahaa. Siihen koski vielä kotona, mutta nyt ei koske yhtään, ei yhtään. Ainakin minä vakavasti niin väitän. Olisiko syynä yli nejässäkymmenessä huiteleva kuume. En jää tänne. Mutta ne painavat minut petiin ja lähtevät viemään jonnekin, jota sanovat osastoksi. Lupaavat tarkkailla vointiani. Isä antaa Voima-pastilliaskin käteen ja lähtee kotiin. Minua ne kärräävät minua pitkin hiljaisia käytäviä jonnekin lastenosastolle.
On jo yö. Huoneen toisessa sängyssä nukkuu joku. Pitää olla hiljaa. Keskellä yötä herään hikiseen, polttavaan kipuun. Sattuu. Ei saa meluta ja olen tottunut tottelemaan, mutta silti koputan sängynlaitoja – varovasti. Kukaan ei tule. Nukkuvatko ne hoitajatkin? Tai ehkä niillä on niin kiire. En pääse sängystä ylös kun sattuu niin.
Aamulla ne sanoivat, että se puhkesi. Viikon kuluttua ne sanoivat, että tulehdus levisi jonnekin, jota sanoivat vatsakalvoksi. Myöhemmin ne sanoivat, että minulla oli onnea. Ennen nimittäin puhjennut umpilisäke – kuulemma – tiesi menoa. Nyt on sentään lääkkeitä. Minut parsitaan, paikataan ja lääkitään ja siirretään aikuisten osastolle toipumaan. Isä ja äiti tuovat kahvia termospullossa ja halaavat. Partasuinen, turpeakasvoinen tumma mies käy joka päivä kierrolla ja kyselee vointia. Sanovat sitä ylilääkäriksi. Lähtiessä se hyvästelee kädestä pitäen ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja näkemiin.
Ei hän raski 12-vuotiaalle kertoa, että haaveilut omista lapsista voi suosiolla jättää siihen. Sen ymmärrän vasta aikuisena monen, monen unettoman yön jälkeen. Tai ainakin yritän ymmärtää.
Mutta nyt kun taas ajattelen, en tiedä, olisinko kuitenkaan parempaa polkua löytänyt, jos itse olisin saanut elämässäni valita. En todella tiedä. Tai tiedänhän minä. Enhän tätä polkua mihinkään vaihtaisi.