Väinö Auerin kadun opiskelijakodissa on eteisaulassa suuri, puureunainen peili, josta näkee polvista päälakeen ja yli. Ikkunaa varjostaa kattoon asti kasvava peikonlehti, jonka vieressä jököttää jukkapalmu. Lattian muovimatolle on levitetty punaoranssi, kuviolliseksi 1960-luvulla käsinkudottu matto, jonka vieressä luo tunnelmaa toinen samanlainen.
Makuuhuoneessa nukkuu osa lapsista, äiti on kömpinyt keittiöön huonosti nukutun yön jälkeen kaivamaan kaapista kahvia. Helsingin Sanomat rauhoittuu seuraksi: laman selkä alkaa taittua, kai, ainakin asiantuntijat ennustavat niin.
Hiljaiset, lyhyet askeleet tassuttavat eteisaulaan. Ulkona pihlajassa eivät juuri liiku varhaisen ruskan lehdet.
Äkkiä rämähtää. Valtava sirpaleiden hajoamisen helinä kuuluu naapuriin saakka.
Sitten on hiljaista, hyvin hiljaista, eikä kukaan hetkeen liiku. Kun äiti hyppää eteisaulaan, lattialla näkyy peilin pohjalevy hiukan koholla, liikkumatta sekin, ja seinälistojen väli täynnä sirpaleita. Jotakin on peilin alla: se tassuttelija, joka lähti liikkeelle hiljaa ja nyt makaa yötä hiljaisempana.
Äiti ei ole mykkä eikä kukaan heränneistä, ja lapsen pää vuotaa verta miljoonista haavoista, tihkuvista sirpaleiden jäljistä, tahmea tukka liiskautuu kiinni ja kyydillä on kiire.
Haava-tunnuksella merkityt tekstit liittyvät Haava-näyttelyyn Galleria 12:n projektitilassa Kuopiossa 3.2.-21.12.2010.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti