Sirupiru (Haava 5)

Kyllä haava voi ollakin syvä. Pohjaton. Niin syvä että menee mielen läpi.

Kuuntelen miestä, joka katsoo haavaa. Videoteostani, jossa harsokäsi hiipuen heiluu, voimattomana, yrittäen ottaa voimaa ja uupuen taas. Pudoten. Vajoten.

Kuuntelen miestä. Hän puhuu: "Miehen haava on toisenlainen kuin naisen haava. Onko haavoittunut miesten maailmassa sankari? Sotien mies, jonka kunniamerkki on vihollisen tekemä arpi?"

"Ja nainen, hänelle haava on häpeä. Nainen hoitaa."

Nainen synnyttää, vuotaa uutta elämää. Ei nainen haavoitu vaan hoitaa. Hoitaa, kunnes on itse hoidettava, eikä antaudu sittenkään hoidettavaksi.

Auttaja väsyy, kuuntelee ja loputtomiin väistelee miestä, jonka mieleen on sirpale koteloitunut ja sodan jälki kariutunut kiinni. Ruoste syö ja roiskeet soivat säröille, kun arpeen yrittää koskea. Ei, siihen ei kärsi koskea, vaikka arpi muuttuu seuraavan polven haavaksi ja vuotaa uudestaan.

Ei siihen, sirupiruun, kärsi koskea. Ehkä seuraava sukupolvi kärsii, tai sitä seuraava: sen on pakko. Siihen saakka arvet vuotavat ja kuume sykkii estäen vapaata elämää. Sitä ei peitä mikään harso, lopultakaan.


Haava-tunnuksella merkityt tekstit täydentävät Haava-näyttelyä Kuopiossa Galleria 12:ssa 21.2. saakka.