Mikä meitä haavoittaa?
Haava-näyttelyn auettua kirjoitin sosiaaliseen mediaan Facebookiin tilapäivitykseksi samat kysymykset, jotka ovat Haava-näyttelyn perusteemat: mikä meitä haavoittaa, mikä haava yhteiskunnassa vuotaa eniten ja mikä laastari tehoaa parhaiten. Ihminen, jokainen meistä on haavoittuva - onko haavoittuneille tilaa tässä ajassa ja yhteiskunnassa?
Viimeiseen kysymykseen tuli yksimielinen vastaus: haavoittuneille ei ole tilaa. Laastareihin asti ei vielä päästy, jääköön se pohdinta yhteiskuntatieteellisiin seminaareihin.
Moni kommentoi nopeasti ja omakohtaisesti, mikä meitä haavoittaa. Se lista on pitkä, leveä ja kipeä, jokainen lausahdus sisältää oman kertomuksensa sanotun takana:
"Sanan sivallukset."
"Se että toimintani motiivit ymmärretään ja tulkitaan väärin."
"Minä itse? Viiltäviä olemme me särkyneet?"
"Rakkaudettomuus ja kylmyys."
"Mitätöiminen."
"Rakkaus. Uskonto. Valta. Rehellisyys. Se, ettei kelpaa, riitä."
"Epäoikeudenmukaisuus, selän takana puhuminen, turhasta syyttäminen esimerkiksi."
Myös haavoittumistilanne herätti ajatuksia:
"Haavoittuessaan on niin yllätetty, täysin valmistelematon kohtaamaan kivun. Tilanne tekee haavasta välillä isomman, välillä jää vuotamaan pitkäänkin. Jos joskus osaa jo etukäteen pelätä tulevaa kipua, se saattaakin olla kuin rokote, kerran kirpasee, mutta sen jälkeen on vahvempi. "
"Olen läheltä ammuttu, turhasta syytetty."
Yksi kipu nousi ylitse muiden:
"Kun tapahtuu jotain, joka avaa jo arpeutuneet vanhat haavat-"
Haava-tunnuksella varustetut postaukset liittyvät Ulla ja Paula Remeksen Haava-näyttelyyn Galleria 12:n projektitilassa Kuopiossa, avoinna 21.2. saakka.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Elämäntilanne - olenko yksineläjä vai perheellinen - ratkaisee paljon haavoittumisen määrää. Yksineläjän pysyvä haava voi olla oma yksinäisyyteni, oman perheen ja oman lapsen kaipuu. Tuleeko minun perheeksi silloin työ- tai harrastusyhteisö? Hoidatanko siellä haavojani, haenko hyväksyntää, rakkautta?
VastaaPoistaEntäs perheellinen, työssäkäyvä ja osallistuva? Mitä enemmän ympärilläni on ihmisiä, sitä suurempi on pelikenttäni, jossa voin saada osumia useilta eri suunnilta. Selviytyminen kaikista tehtävistäni, toisten odotuksista tai omista tavoitteistani käy mahdottomaksi. Miten niin moni voi riippua minusta, hakea voimaa, apua, turvaa ja lohdutusta, rakkauttani? Miten itse jaksan sen - pystynkö hyväksymään sen, etten riitä kaikille? Jos perheessä yksi kärsii, kärsii siitä jotenkin koko perhe. Samoin työelämässäkin. Mikä voimavarojen hukka, kun kaikki lamaantuvat? Se vaikein haava/pisto tulee tärkeimmiltäni, läheisiltäni. Minuun koskee kauan, ennenkuin haava on hoidettu, puhdistettu ja kääritty kasvamaan umpeen.
Vuosien ja lasten kasvun myötä perheen kontaktit kasvavat, tulee uusia verkostoja ja uusia haasteita. Elämä monimutkaistuu ja ajankäytön hallintani vain vaikeutuu.
Eläkkeelle pääsy on suuri helpotus. Saan jättää taakseni työelämän kiemuraiset pelikentät. Siltä osin kontaktien määrä vähenee huomattavasti. Voin hetken aikaa kokea kotonakin "tyhjän pesän". Harrastusten parista löydän uusia ystäviä tai palata lapsuuden- ja nuoruuden ajan ystävien luo. Ehkäpä voin löytää itsestänikin uutta ja yllättävää. Elämä täydentyy ja kiitollisuuden tunne vielä elossa olevista läheisistä nousee mieliin. Ja voin kokea sellaista onnea, joka tulee siitä, että kerrankin on aikaa toisille ja itselle.-marianne-