Hääpäivä

Kaksikymmentä vuotta sitten uudenvuodenaattona jännitti niin, että niska punoitti. Iisalmen vanhassa kirkossa lumen ja pakkasen keskellä odotti kaksi ja puoli sataa ystävää ja sukulaista, joille oli lähetetty hillitysti lämpimän keltainen kutsu. Kutsuun olin piirtänyt kaarevan kynttilänjalan, jossa paloi kaksi liekkiä, ja kuvasta muotoutui mieheni ja minun etukirjaimet. Ne kuuluivat yhteen siitä päivästä alkaen.

Toiseen käteen ristiytyivät mieheni sormet, toisella kannoin helmaan kaartuvaa männynkarahkaa, tummanpunaisia ruusuja ja rukiin tähkiä. Alttarilla valo kävi otsallani olevaan tiaraan.

Oli turvallinen olo. Uskoin, että hyvä lämmin hellä oli mieli jokaisen.

Kahdessakymmenessä vuodessa olen oppinut, että hyvä lämmin hellä ei ole aina ystävän, ei sukulaisen eikä morsiamen tai sulhasen mieli. Silloin - niin lapsilleni nyt sanon - on hyvä muistaa, että tulee se toinenkin päivä, toisenkinlainen päivä. Eikä mikään ole niin surullista kuin se, jos itseensä pettyy: toinen on aina vastuussa itsestään, eikä kukaan ole lopulta vastuussa muista kuin omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Tulee se toisenkinlainen päivä, olen sanonut itselle uupuneena ja lapselle nuutuneena, ja aina se on tullut. On tullut sellainen päivä, että olen ihmetellyt, miksi ylipäätään olen mennyt naimisiin, ja monta sellaista päivää, että olen rakastunut mieheeni uudestaan.


Mihin sitoutuu perhettä perustaessaan? Miten perheen ihmissuhteita ja uskoa tulevaisuuteen voi tukea, miten rakkautta vaalia?

Katse

Yhden jouluaaton lapsuudestani muistan erityisen selkeästi. Erityiseksi sen tekee Marian katse.

Olin alle kymmenen vuoden, asuimme vihreässä puisessa omakotitalossa, pihalla kasvoivat isän istuttamat omenapuut ja ikkunasta näkyi vanhainkoti ja järvi. Talvella järvi avautui lumimattona, joka ei likaantunut, ja puiden viivat eivät sivellintä kaivanneet.

Vanhainkodista tuotiin halvaantunut mummuni meille jouluksi. Hän makasi ruskealla nahkasohvalla, joka vielä 30 vuotta myöhemmin on olohuoneessamme, ja hänet peiteltiin lämpimällä ruudullisella viltillä. Hänen laihat, kuivettuneet kasvonsa kurottuivat kohti tummanvihreän nojatuolin istujaa: siinä istui hänen aviomiehensä, hänen elämäntoverinsa, joka vuosikymmeniä kasvatti seitsemää lasta ja isoa maatilaa jakaen hänen kanssaan arjen ja juhlan.

Koko jouluaaton mummuni silmillään ja kaikilla aisteillaan imi kaiken niin kuin se Maria, joka kätki kuulemansa sanat ja tutkiskeli niitä sydämessään. Mummu kuunteli enkeliä taivaasta, kaunista maata ja vierähtäviä vuosia, kuunteli evankeliumia ja tunsi rakkaansa kosketuksen kädellään.

Lopullinen, ainutkertainen, viimeinen hetki. Ehkä mummu sen tiesi. Se näkyi niin kuin rakkauskin näkyi hänen katseessaan, joka ei hetkeksikään hellittänyt hänen rakkautensa kohteesta.

Se katse painui myös minun syvyyksiini. Marian katse, Maria Vilhelmiinan katse.


Miten joulurauhan voi löytää? Millaisia joulumuistoja Sinulla on?

Nenämahaletku

Se tuntuu niljakkaalta, mahasta vedettäessä se on hiukan mustunut ja limainen ja hiukan haisee. Minulla tekee vähän pahaa, olen ehkä viisi tai seitsemänvuotias, mutta naisia ei vähä hätkäytä. Nenämahaletku vaihdetaan rivakasti, potilaan äänettömistä sävähdyksistä välittämättä, mitä nopeammin homma on hoidettu sitä helpompi on potilaallekin.

Sitten valkoista, sakeaa nestettä mahaan, ei tarvitse niellä, siitä se valuu kyllä. Mummu on hyvä ja on ihan rauhassa. Ihan rauhassa! Ei tässä mitään hätää ole.

Seuraavalla kerralla kun tulen, minulle annetaan pahvinen kaarimalja. Pidätkö tuosta, pidä sitä tässä suun vierellä että veri ei valu kurkkuun, muuten mummu tukehtuu oksennukseensa. Minun on pakko käydä toisessa huoneessa, siellä on hätätilanne, olen yksin töissä.

Nyt minulla ei tee pahaa, alan tottua tähän vanhainkodin kroonikko-osastoon. Sen hajuun tuskin koskaan totun: vanha pissa ja kiinteämpi aines, oksennus, hiki, desinfiointiaineet, lääkkeet, vanhojen kalvakoiden ihmisten ihon haju. Makuuhaavoja ei kuitenkaan ole, koska perushoito on hyvää.

Yksi ulisee pahaa oloaan, toinen yrittää kääntyä siinä onnistumatta.

__________

Suurelle osalle laitoksen vanhuksista minä, naapurin utelias ja puhelias Elisabetin tyttö, näytin olevan ainoa vieras. Samaa osastoa asuivat kehitysvammaiset nuoret aikuiset, liikunta- ja puhekyvyttömät vanhukset, psyykkisesti sairaat. Piirsin heille, luin lehtiä, juttelin ja ihailin parempikuntoisten mummojen neuleita. Sain monia ystäviä, joita rakkaasti muistan yhä, mutta kovin paljon oli osastolla paikkoja ja ne olivat aina täynnä. Sänkyjen välillä leikin nukella kehtysvammaisen Annan kanssa. Anna oli yli kolmenkymmenen.

Vasta vuosia myöhemmin järkytyn, 1970-luvusta on aikaa. En järkyty hajusta enkä nenämahaletkusta vaan yksinäisyydestä. Hylkäämisestä?


Millaista vanhuutta kohti elämme? Miten sänkyyn sidotun elämään voisi tuoda joulumieltä ympäri vuoden?

Kosketus

Perhe, joka syö yhdessä, pysynee yhdessä, sanotaan. Tutkimustuloksesta tuli klassinen perheväittämä, vai toisinpäin?

Boheemi kaupunkilaisperheenäiti kehitti toisen sovelluksen: perhe, jossa kosketetaan toisia perheenjäseniä päivittäin, pysyy yhdessä ja voi hyvin. Löytyipä siitä myöhemmin muistaakseni jokin tutkimuskin.

Kun kuusihenkinen perhe koskettaa jokainen jokaista kerran päivässä tai useammin, se tarkoittaa vähintään 36 kosketusta päivässä, mikä ei tietenkään toteudu. Kuka niitä nyt laskemaan, mutta äitinä yritän pitää huolta siitä, että kädelläni tunnen kuinka lapseni voi.

Äidiltäni opin, että kädet tietävät yhtä paljon kuin silmät tai korvat. Käsi tuntee sen mitä kieli ei sano tai silmä näe. Kehon kosketus avaa tien lohdutukselle, tien rakkaudelle, tien syvälle ymmärrykselle ja jakamiselle.
__________

Kun sulaudun kosketukseen, iholla tanssii toinen ihminen ja meren aallot tyyntyvät. Kun kesän iholla tanssii valo, merellä leikkii sula kulta. Kosketus pitää maailman paikoillaan ja liikkeessä yhtä aikaa, se levittää luovuudelle tilaa, se antaa levon ja alkuvoiman. Se antaa rakkaudelle kodin. Kylläinen niitty ei tiedä, kuinka kauniiksi sen kukat kasvavat eikä arvaa, kuinka kauas sen värit hohtavat.

Kosketuksesta kasvaa kauneus ja kaikki, mikä kantaa hyvää hedelmää - silloin, kun kosketus on hellä. Rujo kosketus ei ole kosketus laisinkaan, se on kammottava repäisy suoraan sisimpään, jota iho ei suojaa.

Koskettakaamme toisiamme - se on ihmisen tehtävä!


Miten sinua on kosketettu? Milloin kosketusta pitää välttää? Millaista kosketusta kaipaat?

Lapsuus kotirintamalla

Seitsemänkymmentä vuotta sitten syttyi Suomessa talvisota. Seitsemänkymmentä vuotta sitten syntyi Sokermäelle Iisalmen Viitaalle tytär, jolle isosiskot antoivat nimen Englannin kuningattaren mukaan ja jota porukalla hoidettiin kotirintaman tiukoissa tunnelmissa.

Isä lähti rintamalle Rukajärvelle hiukan tyttären syntymän jälkeen, meni muutama vuosi ennen kuin tyttö näki hänet seuraavan kerran. Äiti heräsi aamulla leipomaan kymmeniä ruisleipiä ammuslataamolle, joutui apulaisineen navetalle ja sieltä ruokkimaan joukkoja: kolmeakymmentäkahta evakkoa, seitsemää omaa lasta ja muuta väkeä.

Kun kysyn, mitä sodan jalkoihin syntynyt äitini muistaa äidistään, hän muistaa rivakan työteliäisyyden ja tinkimättömän taidon, jolla tehtävät hoidettiin. Hän muistaa suuret joukot, yhteisöllisyyden, sopuisan palvelumielen ja isänmaallisuuden. Hyvä organisointikyky ja kauneudentaju, arjen ja pyhän erottaminen olivat itsestäänselviä.

Entä syli?
Oman äitinsä syliä äitini ei muista.

Tänään Oulujoen kylmään kirkkomaahan laskettiin se isosisko, jonka sylin äitini muistaa, ja jonka sylin tuntee se suuri lastenlasten joukko, joka yhdessä lauloi: Täällä jo taivas rintaan luo, nukkua helmaas nyt mun suo.


Millaisia jälkiä sota on yhteiseen tunnemuistiimme jättänyt?

Odotin

Mikään ei ole kauniimpaa kuin herkästi kaartuva naisen vatsa. Sen muutos houkuttelee myös läheiset odotukseen. Mikä voima on uudessa elämässä!

Kun olin kahdesti kokenut mahdottoman raskauden, maalasin herkillä, voimakkailla väreillä teoksen, jossa yksinäisellä saarella kohoavat tummat kuuset. On ilta tai aamu, en tiedä, taivas ei ole sininen eikä vesikään, mutta merkillinen värillinen valo hohtaa kaikesta läpi.

Etualalla on vaaleansininen viiva, häivähdys taivaanlaesta. Viivassa kaksi kaarta yhtyy.

Moni on nähnyt siinä linnun, joka kaarrattelee nautinnollisesti taituroiden veden päällä. Joku on nähnyt viivan kaaressa naisen kaaren: täyttyvän rinnan ja pontevasti kasvavan vatsan.

Siinä on minun ikäväni. Niihin iloiseksi miellettyihin väreihin valelin surua.

Se vesi saaren ympärillä ei vielä ollut valmis vajoamaan tasaiseen sineen, sen piti vielä liekehtiä, sen piti vielä väkevänä näyttää kaikki ne tunteet, joita herää silloin, kun odotus päättyykin kesken.

Ei, tasaista sineä ei silloin nähdä, ei liikkumatonta vettä, ei hiljaista metsää.

Mitä sinä odotat? Osataanko nykyään odottaa vai pitääkö saada kaikki heti – myös joulu?

Tuulipuku

Kaksi kertaa elämässäni minulla, tuulipukukansalaisella, on ollut tuulipuku. Kolmannella ostin goretexin, joka osoittautui aika hiostavaksi, enkä enää mahdu siihenkään...

Kun sain elämäni ensimmäisen tuulipuvun 1980-luvun alussa, olin aika iso, toisellakymmentä, yläasteelle juuri siirtynyt. Eikä se ollut mikä tahansa puku: kotimainen, laadukas Rukan puku, josta metsänvihreä sävyttyi hiukan varjon viileään. Sitä etsittiin kauan, puvussa oli valkea hengittävä vuori ja juuri sopivasti väljyyttä oikeissa paikoissa. Se päällä oli reipasta kulkea pitkin Puistokatua katuvalojen kiiltäessä tihkusateesta kostealla kankaalla.

Olin pitänyt pukua ehkä kolme kertaa koulun liikuntatunnilla ja iltalenkillä, kun ovikelloa kieräytti suuren perheen äiti, äidille kovin tuttu:

"Kävin läpi vaatevarastoa, ja tuulipukua näyttäisi nuorilta puuttuvan, eihän teillä sattuisi olemaan ylimääräistä?"

Äiti mietti.
"Noo-oh, onhan meillä tämä yksi, joka voisi nuorisolle sopia. Sellainen tummanvihreä Rukan puku, kävisikö se?"

Kului pari viikkoa enkä vielä ollut antanut äidille anteeksi, kun koulukaveri kertoi:
"Mari (nimi muutettu) kuulemma on saanut teiltä jotakin lumppuja, oli joku hirveä tuulipuku."

____________

Lumppuja! Minulla!
Meni viisitoista vuotta ennen kuin annoin vaatetta kenellekään, ja kaksikymmentä ennen kuin annoin kotimaassa kenellekään.

Miten ihmeessä voin olla niin pikkumainen? Järkeni oli läksyttänyt monta kertaa tunteeni. Silti aina kun käteni on antamassa jotakin käytettyä, josta voisi olla jollekulle hyötyä tai iloa, kynteen kasvaa huolestunut kärki: et kai sinä naura tälle, et kai sinä pilkkaa, tämä on ollut minusta hyvä. Se pistää omaan käteeni, ja otteeni kirpoaa.

Kumpi on vaikeampaa, antaa vai ottaa vastaan? Mikä on oikea tapa auttaa? Mitä on terve itsekkyys?

Miljoona ruusua

1980-luvulla ei voinut välttyä miljoonalta ruusulta. Niiden varjossa me kasvoimme, eikä näyttävyydestä tullut loppua, vaikka kauneimmankin ruusun alla piili piikki pistävä. Sen olimme oppineet jo lapsuuden kiiltokuvavihkoista. Ruusun ylellisyyttä ei silti voinut ohittaa, vaikka ruusut tunkivatkin jo korvista ulos.

2000-luvun olen miettinyt, missä ne miljoona miljoona miljoona ruusua voisivat kasvaa. Tulin siihen tulokseen, että mieheni selässä.

Tilanne ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Jos jokainen suudelma lihaksikkaaseen selkään kasvattaisi siihen ruusun, ei siihen enää mahtuisi uusia suukkoja. Ei olisi aikoihin mahtunut. Lisäksi piikit tunkisivat suuhun. Pitäisi siis vaihtaa kukkaa: mitä mahtuisi kasvamaan miehen selkään miljoona ainakin?

Ehdotin kieloa, ei sytytä, liian rento, ehdotin suopursua, jota olen suometsästä palattua saanut ja sen alkuvoimaisuutta ihaillut. Ehkä on hiukan jäykkä... Orvokki? Ei kasva metsässä eikä rannassa, enkä voi elää ilman kumpaakaan.

Tupasvilla? noo-oh, menettelee, tuntuu kivalta iholta ja pehmentää suon villiä, väkevää tuoksua. Sopiva suometsätieteilijän vaimolle. Vanamokin voisi käydä: yhdessä varressa kasvaa aina kaksi kukkaa niin kuin parin saman arjen varressa kasvaa. Vanamoita mahtuisi vielä lisääkin kasvamaan...

Kuka kirjoittaisi miljoonan vanamon laulun? Tai maalaisi - Hei Juho Karjalainen, miehen selän kuvaamisen mestari, kasvata miehen selkään miljoona vanamoa!

Kenelle antaisit elämäsi kukat? Miksi?

Valkeus

Lumi on outoa, se panee maailman sekaisin. Se kutsuu koskettamaan, se vaatii kierimään, se yllyttää heittämään. Joka syystalvi se tapahtuu, ja kaikki pienet ja isot ihmiset tulevat haastetuiksi iloon - ainakin pyydystämään kielelle hiutaleen.

Lumi on outoa: se sulaa kun siihen tarttuu, ei siitä saa otetta. Kuitenkin se pitää maailmaa jämäkästi otteessaan yhdessä jään kanssa. Kaikki me kolaroijat otamme lumen vakavasti ja alijäähtyneen veden, mutta kun valo kutsuu kimalluksen lumesta näkyviin, unohtuu muu paitsi ihme. Katsoi minne vain, aina jostakin välkähtää kurillinen pilke...

Ja enkeli, se pitää tehdä sinne, missä sitä ei vielä näy: parhaalle se tuntuu kun kierii saunasta käsin, höyry ja hiki taistelevat kumpi haihtuu ensin. Eläköön talvisauna koskemattoman luonnon keskellä!
________

Kun valkeus saa vallan, raskaimmankin askeleen ja mustana muhivan maan väliin jää pehmeä, vaimentava, erottava kerros, eikä sen läpi nouse yksikään synkkä ajatus. Jos valkeutta ei tule, maan harmaus kasvaa kulkijaan kiinni. Jos valkeus värjäytyy neonvihreäksi tai saastanharmaaksi, luonnottomuus leviää laahustajaankin.

Millainen on Sinun lumimuistosi? Oletko voinut jakaa lapsellesi sen, mitä itse sait lapsena kokea?

Heikko

Heikkoutensa paljastaa, jos kertoo unettomuudesta, ikävästä, ohipuhumisesta, väärässä paikassa olemisesta. Turhautumisesta koko yhteiskuntaan, joka kieltäessään heikkouden kadottaa ihmisen. Yhteiskuntaan, jossa nopeimmin yleistyy juuri heikkous, heikoiksi hylättyjen armeija.

Heikkous syntyy, kun puristus - tai unohdus - kasvaa liian suureksi. Hiilestä tulee paineessa timantti, mutta ihmisestä märkä oksennus.
_________

Miksikö puhun heikkoudesta? Koska heikottaa. Vaivoin jaksan kirjoittaa. Sikainfluenssa keuhkokuumeineen ja vesimahoineen vie mehut ja pillit ja jättää jäljelle korisevan kuivan karstan. Millä sen rapsuttaisi pois?

Kummallinen on se olo, kun asia kerrallaan lipuu mielestä pois. En jaksa, ihan sama, menköön nyt, en hoida. En pysty. Ajatukset sammuvat yksi kerrallaan, mikään ei ole tärkeää, tällaistako on sädehoidoissa juoksevan luopuminen, tällaistako on vanhan voimattomuus? Päivä on pitkä kuin yö, eikä kukaan voi siihen tulla.

Päivä on pitkä yö.


Mikä on heikkoutta? Milloin olet ollut heikko?

Pysäytys

Piti tulla tavallisen vilkas viikko, liikkeellä enemmän kuin ennättäisi. Keskeneräiset asiat vaativat vuoroaan.

Viikonloppuna jo nousi vieraillemme korkea kuume, ja maanantai-iltana alkoi kotijoukoilla iholla, ihon alla ja syvällä lihaksissa riitasointujen ritinä. Yksi uihki koko yön saamatta kuumelääkkeistä helpotusta, toinen seuraavat kaksi yötä, ja itselläni keuhkoputket natisevat kuin jäätynyt muovi murtuessaan.

Kaukana kavala maailma, koti sulkeutui, violetin peiton alle mahtui ritirinnan kuin ennen lapsena melkein koko joukko. Kiire kaikkosi, odotukset kääntyivät ovelta pois ja vain Pate ihmetteli kulkiessaan musta nahkahihna suussaan, mikä on, kun väki vain makaa, oli pimeä tai vähän valoisampaa.

Mikä on, kun väki vain makaa?
Pysähtyminen, pakollinen pysäytys ja katko: tästä jos ajat ei raide jatku. Olo kuin jouluna levollinen, teineilläkin rauha maassa, ja mustaviinimarjamehua parempaa ei ole. Olo kuin jouluna lempeä, puolisoillakin hyvä tahto, ja mustaviinimarjamehua parempaa ei ole.

Kaikki hyvin, kun kainalo lämmittää palelevaa sielua. Kaikki hyvin, kun paleleva sielu lämmittää kainaloa.

Mikä Sinua pysäyttää? Mikä silloin on tärkeää? Osallistu keskusteluun - tuotoksista kootaan taidenäyttely elokuussa 2010 Galleria Carreeseen.

Pimeä

Pimenee, pimenee, polttaa, polttaa. Pyhäinpäivänä ja jouluna ne molemmat toteutuvat. Vuodenkierto valuu kohti pimeintä kohtaa, mutta juuri siihen syttyvät hauraat liekit.

Hauraat liekit, joissa on voima. Pimeä puhkoutuu tuhansiin reikiin, joista kaikista tunkee maailmaan sama valo. Kaikissa häilyy sama liike tuulenvireestä, kaikissa väreilee sama lämpö, joka pakkasta hohkavassa mustanhopeisessa maassa korostuu.

Ihmisen pimeä voi olla pitkä. Se voi olla kuiva tai kostea. Se voi olla luonnoton ja rujo tai se voi olla pehmeä, levollinen suvanto, jossa vain odotetaan uutta valoa, kunhan sen aika ensin tulee.

Suru voi olla millainen pimeä tahansa, tai valoisa. Suru voi olla myös helpotus, kuolema voi avata valon oven pitkän pimeän jälkeen.

Minulle suru ei ole kuitenkaan ollut niin pimeää kuin riita. Riita repii enemmän kuin suru. Siitä voi jäädä sisälle sirpaleita.

Silloin, jos pimeä on liian synkkä, pelottava tai ahdistava, silloin tarvitaan lähimmäistä puhkaisemaan siihen pimeään sellainen reikä, josta välittämisen valo pääsee sisään. Pimeässä erottuu pienikin valo. Pimeässä pienikin valo näyttää suuntaa.

Millainen on Sinun pimeäsi? Mistä löydät siihen valoa?

Epäily

Viisitoista vuotta sitten näin iltahämärässä multa oli käännetty. Ruma aukko oli syvä ja musta. Siihen tuli syvähauta, niin he sanoivat, ja päälle sitten aikanaan äiti.

Vanhin poikani, alle kaksivuotias, hyppi mullan ja aukon reunalautojen päällä, heitti arkun päälle valkean neilikan ja punaisen ruusun ja kuivaneen männynoksan, osoitti tammipuista arkkua ja iloitsi: tuolla ukki.

Muut mustuimme, ja vaikka syksyinen päivä oli ollut kuulas ja punainenkin, vuodin kummallisia kyyneleitä. Surulle ei oikeasti ollut tilaa, vaikka olikin. Vaikka ympärillä oli tukijoita, rakkaita ihmisiä, olin yksin.

Ainoa isäni.

Olin synnyttänyt kahdesti, ja kolmatta kasvatin kylkeni alla. Surulle ei ollut tilaa, vaikka olikin. Kysyin, miksi nyt, miksi varoittamatta yövuoteelta, miksi niin nuorena, alle kuusikymppisenä, miksi ei sitten kun lapsenlapset muistaisivat ukkinsa perinnön.

Silloin epäilin, miten tästä eteenpäin. Epäilin, joudunko liian lujille, epäilin, tulenko elämässä ymmärretyksi, hoituvatko asiat, tuleeko enää muita kuin harmaan sumuisia päiviä.

___________


Ja sitten, isän kuoleman viisitoistavuotispäivänä saunoin isän lauteilla, nostin jalat taivaaseen ja tunsin, miten pakahduttava paino rinnassani potki kuten lapsi silloin: tulen ulos, nyt on sen aika, kohtaa minut ja kuule ja uskalla. Tulen ulos ja kaikki muukin tulee, istukat ja kalvot ja kaikki, ja kaikki tämä on välttämätöntä.

Seuraavana yönä tiesin, että tästä piirtyy nelikymppisen näky: kuvan ja sanan prosessi, joka alkaa isän hautajaispäivästä ja tämän blogin osalta päättyy sinä päivänä, kun täytän neljäkymmentä. Kun täytän neljäkymmentä, avaan Kuopion Galleria Carreessa näyttelyn 40 x 40 x 40, joka koostuu neljästäkymmenestä kuvasta, joiden mitat ovat 40 kertaa 40 senttiä. Näyttely avautuu 17.8.2010.

Jokaisen kuvan lähtökohtana on sana - jostakin elämänkohdasta. Jotakin, joka pyrkii ulos: jokaisen sanan kirjoitan ensin tähän blogiin, ja jokaisen sanan herättämän keskustelun tuon myös näyttelyyn. Keskustelu voi innoittaa sanoihin liittyviä kuvia, joiden otteena on koloristinen tunteen kuvaus - haluan jakaa, haluan kuulla, haluan tuntea.

Osallistu yhteiseen elämänpohdintaan!