Hankala

Onko kivi kengässä hankalampi kuin reikä kengässä?

Kiven saa pois, vaikka se hiertää inhottavasti, reikää on vaikea paikata ellei ole suutari. Minä en ole. Muuttuuko sitten sellainen kenkä taiteeksi, jossa on askelten jäljet: askelten painon jäljet - taistelun jäljet, kulumisen jäljet, joissa suoja on kulunut olemattomiin. Elämän jäljet ja siitä luopumisen jäljet.

Hankalaa on väsyneelle arkinen kitinä ja nopealle päätöksenteon tahmominen. Vaikeutta voi tuottaa tiedon tai tahdon tai tunteen juuttuminen tai puuttuminen tai vaikka vain muuttuminen. Ja sitoutumisen puute.

Hankalaa ja uuvuttavaa voi olla vastaan kampeaminen, varsinkin silloin jos siitä tulee itseistarkoitus tai kun periaatteesta vastaan väittävä on esimies tai johdettava. Kilpailu ei ole hankalaa, mutta kapulan heittäminen rattaisiin on. Pahimmillaan se heittää nurin. Hämäännyttävän huumaavaa sen sijaan on hedelmällinen vasta-argumentointi, aito asiakeskeinen dialogi, jossa tilanne ja eri taustoista tulevat läsnäolijat tuottavat enemmän kuin kukaan yksin, eikä lopputulosta etukäteen ole olemassa.

Hankalaa on joutua kateuden kohteeksi, kiusaamisen kohteeksi, inhon kohteeksi, sellaiseksi jonka kanssa kukaan ei halua. Hankalaa on jumiutua oman elämänsä solmuun.

Vielä hankalampaa on jos sattuu juuttumaan toisen elämän solmuun. Sitä ei nimittäin niin vain auota.

Kesken

Kesken. Ei se ole vielä valmis. Siinä se seisoo, ei ole itsestään siirtynyt hoidettujen asioiden pinoon.

Kesken. Se kaipaa vielä jotakin, aikaa, hauduttelua, tiedonhankintaa. Vielä pitää löytää yksi näkökulma tai uusi lähde, ennen kuin asiaa on tarkasteltu riittävän monipuolisesti.

Kesken. Työ kaipaa täydennystä ja tarkennusta. Hutiloitu, huolimaton, et ole paneutunut asiaan. Tai sitten olet paneutunut niin perustellisesti, että et ehtinyt saada sitä loppuun annetussa ajassa. Tai vaikka aikaa olisi kuinka, et osaa panna pistettä ja luottaa siihen, että tämä riittää tällä erää, jatkakoon toinen.

Kesken. Ei ole kattoa vielä pään päällä, perustuksia juuri valetaan... tai...

_______________

Sitten kun elämä päättyy kesken, moni asia pysähtyy. Eipä ole kiirettä valmiiksi saamisella. Eipä voisi turhemmalta moni äsken kiireinen työ tuntua.

Kun pieni elämä omassa kohdussa päättyy ja tilalle tulee tiheä musta tyhjyys, painava seinä, sammuvat myös sanat.

Sammuvat sanat, virta on syvä, sen vauhti ja syvänteet tuntemattomia. Sammuvat sanat, niiden väri ja voima häipyvät ja hiipuvat kuin kesken jääneen aterian jäljet nuotiolla, toisiin suihin, tuntemattomien taskuihin, muualla tuuli soi. Muualla tuuli soi.



Mikä kaikki on elämässäsi kesken? Onko sen loppuun saattaminen tärkeää? Osaatko elää keskeneräisyyden kanssa? Milloin elämä loppuu kesken?

Luulo

Sitä luuli saavansa kaiken valmiiksi, naulaavansa viimeisen naulan ja sitten ihailevansa valmista työtä. Sitä luuli sanovansa viimeisen sanan, tietävänsä paremmin, osaavansa enemmän. Sitä luuli että elämässä voi päästä johonkin kun oikein yrittää, että on lupa odottaa hyvää kun on tehnyt kunnolla töitä ja laittanut kaiken likoon.

Kyllä sitä on paljon luullut. Moni luulo on karissut kivikkoon ja yhtä moni tuhkana hiuksiin. Turhat luulot, väärät luulot, harhaluulot, huuliluulot, tuuliluulot, tiluliilot, tulituulet. Turpatuulet.

Sitä en tiedä, mistä luulot sikiävät, mistä usko suorituksen ja menestyksen yhteyteen. Sodanjälkeisten aikojen ankarasta uskosta jälleenrakentamiseen? Loputtomasta talouskasvun ja ihmisenä kasvun ideologiasta? Ihmisen kasvusta jumalaksi Jumalan paikalle?

Luulo voi haihtua tai ottaa vallan niin, että sen uskoo totuutena. Luulo tuntuu luissa ja lumimarjoissa ja lähtee kasvamaan katkaistustakin juuresta. Luulo ei halua nähdä tietoa, se väistää totuuden katseen ja vilpittömyyden kastelun.

Ja kun minä jotakin luulen, minä kanssa luulen niin, ja luuloni kasvaa luuksi minuun. Sen päälle ja poikittain voi kasvaa kokonaisen yhteiskunnan yhteinen luulo siitä, missä onni viihtyy: jatkuvan kasvun, rajoja hipovan suorittamisen, ihmisen uhraavan tehokkuuden koneistossa.



Mikä on mielestäsi suurin luulo, hämäävin harha länsimaisessa yhteiskunnassa?

Tuoksu (Matkalle 10)

Mustankarhea viiva, mullan tuoksu, polveen tarttuva vihreä. Ripeä kasvu ja kukoistus hetkessä, jonka juuri ja juuri ehtii tajuta.

Sireenin tuoksusta muistan, miten pienenä keräsin sireenin terälehtiä lasipulloon jonkin litkun kanssa tehdäkseni siitä hajuvettä. Pisamanenä mahtui juuri ja juuri vielä pienemmän apteekin pullon suulle. En halua muistaa miten mynnähtäneeltä parfyymini tuoksui aikojen jälkeen.

Sireenin tuoksusta aistin, miten elämä voi olla kepeää. Omenapuun kukan tuoksusta nousee mieleen jo jotakin viileämpää ja kirpeämpää, ja se mielikuva voimistuu omenoiden kypsyessä elokuussa. Ja appelsiinipuun kukissa on elämän täyteläisyys, hedelmässä muutoksen syvä kypsyys, ja haikeus haastaa kääntämään vahapintaisia lehtiä edestä jotta pääsee kulkemaan syvemmälle tuoksujen rajattomaan puutarhaan. Sinne avaa oven kultainen avain, joka hehkuu hetkessä ja sammuu huolten varjossa toimintakyvyttömäksi.

Värähtelyä ja värinää on kesä täynnä, värejä ja virvatulia ja voimaantuvia ihmisiä, miehiä ja naisia ja sellaisiksi kasvavia, ja hiki haisee elävältä suolalta ja oman miehen hiki maailman rakkaimmalta. Se menee luihin ja ytimiin ja vielä syvemmälle, ja onnellista naista ei saa häiritä.


Millaisia muistoja tuoksut tuovat Sinulle mieleen? Millaiset tuoksut jäävät elämän matkalta mieleen - liittyvätkö ne aikoihin, paikkoihin, ihmisiin, tunteisiin? Kirjoita ajatuksiasi auki!

Valinta (Matkalle 9)

Ohikiitävä pysähtymisen hetki, edessä monia merkkejä, viittoja, opastuksia, kieltoja, esteitäkin. Poika istuu kolmipyöräisensä päällä ja tutkii, löytyykö niiden välistä tie, jota kulkea, reitti, joka avautuu eteenpäin ja ulos, ahtaudesta pois.

Valintatilanteita on edessä joka päivä ja joka yö. Joskus merkit ovat selviä, varoituksetkin, mutta aina ne eivät saa valitsemaan "oikein". Joskus toivoo, että tietäisi tai tuntisi selkeämmin, mikä olisi oikea ratkaisu, oikea valinta tässä tilanteessa. Neuvojen antajia on monenlaisia, pyydettyjä ja pyytämättömiä, taitavia ja tarkoitushakuisia. Neuvojalla ei voi koskaan olla vastuuta (aikuisen) valitsijan puolesta: ratkaisut on tehtävä itse. Vastuu valinnoista on kannettava itse.

Yksi valinnoista on siinä, mitä puhuu ja miten puhuu. Totta vai totuuden siementä, kirkkaana vai väritettynä? Kokototuus vai osatotuus? Valkoinen valhe, musta valkeiden valheiden verkko, johon ennemmin tai myöhemmin jää kiinni, sätkimään ja hyödyttömästi hengästymään?

Toinen valinta on siinä, kuunteleeko. Se kieli, jota puhut ja kuuntelet, vaikuttaa maailmaasi, se muuttaa sitä, se muuttaa ajatteluasi. Puhuttu ja kuunneltu sana johtaa tekoihin. Puhuttu ja kuunneltu sana vaikuttaa valintoihin. Aina.

Ja erityisesti aikuisen sanalla on vaikutusta silloin, kun lapsi etsii elämänsä polkua. Siinä on aikuisen vastuu: avata tietä avarampaan tilaan, estää jos mahdollista turhat kolarit, neuvoa hyvän omantunnon tietä. Se ei ole aina se helpoin tie.



Kirjoitus liittyy Tero Annanollin kierrätysmateriaaleille maalattuun teokseen Matka. Millaisia valintoja olet elämässäsi tehnyt, mitä neuvoja saanut? Oletko ottanut saamasi ohjeet huomioon valintoja tehdessäsi?

Maatuska (Matkalle 8)

Kun sen ison avaa sen sisältä löytyy toinen ja kun sen avaa sen sisältö löytyy kolmas ja kun sen avaa niin...

Kun matka suuntautuu Suomen itärajan yli ja takaisin, matkalta tarttuu mukaan usein maatuska. Puinen, maalattu, salaperäinen koriste on samalla lelu, ja huikean kiehtovan kerroksellinen. Mitä sen sisältä löytyykään, ja mikä on viimeinen?

Päällimmäinen pullea maatuska antaa viitteitä siitä, mitä sisällä on. Värimaailma, vaatteiden koristelu ja kasvot kertovat kyllä, avautuuko pienemmistä kätketyistä maatuskoista verevän emännän vai vaikkapa vitsikkäästi presidenttien tai urheiljoiden kasvot.

Kun matkamuiston ostaa, siihen myös huomaamattaankin liittää toiveita, muistoja, ajatuksia - myös hajuja, makuja ja värejä. Kun on jotakin käsinkosketeltavaa, on helpompi palata matkan tunnelmaan, vai onko?


Kirjoita, mistä muistat matkan? Millainen matkamuisto sinua ilahduttaa, kaipaatko matkamuistoa tai tuliaista toisten matkalta? Voiko matkamuisto olla jotakin muuta kuin mukana kannettavaa tavaraa? Teksti liittyy Tero Annanollin Matruski-maalaukseen Helsingin Malmitalon Matkalle -näyttelyssä 29.5. saakka.

Saattaen vaihdettava (Matkalle 7)

Matkaan on valmistauduttu innolla jo monta viikkoa, melkein monta kuukautta. Välillä uni on karannut kun on pitänyt suunnitella ja ikävöidä kaikkea sitä mukavaa, mitä matkaan liittyy, ne Helsingin Jäätelötehtaan jätskit ja Linnanmäen hattarat ja maailmanpyörä. Korkeimmalla kohdalla käänsi viime kesänä vähän mahaa, vaikka ei kyllä pelottanut.

Kuitenkin kun lähdön hetki saapuu ja junan askelmalle pitää astua, ei oikein auta repussa oleva Upponallekaan. Huulet ovat kiinni, mutta ihan heti huulten takana kasvaa itku. Heti luomen takana paisuu pisara. Ei sitä huomaa isä, joka saattaa, tai huomaa kuitenkin, mutta vilkuttaa reippaasti niin kuin vilkutus huiskauttaisi eronikävän kauemmas. Kyllä se hyvin menee!

Juna on sininen ja pitkä kuin lähimetsän kyykäärme. Kassi vähän painaa, siellä on punaista mehua ja juustoleipiä ja omena. Kyllä konduktööri neuvoo oikean paikan ja vastassa on kyllä kummitäti, isä on sen varmistanut.

Ja junavaunun alareunassa lukee: Saattaen vaihdettava. Sitä ei tosin sisälle näe, mutta vilkuttaja sen näkee.



Kirjoitus liittyy Joonas Vähäsöyringin maalaukseen Saattaen vaihdettava Helsingin Malmitalon Matkalle-näyttelyssä, joka on avoinna 29.5. saakka. Kirjoita, miten mieluiten matkustat: perheen kanssa, yksin, ystävien kanssa, ja onko matkasi syy työ, opiskelu tai vaikka luokkaretki?

Ruusu (Matkalle 6)

On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille vie.

Monella pojalla on kauluspaita, jollakin pikkutakkikin. Yhtä moni on paremmalla t-paidalla, mutta jalat malttavat olla vierekkäin ja silmät vuorottelevat äitiin tai eskarin tätiin. Välillä pitää katsoa, vieläkö ulkona on yhtä hyvä sää kuin tulomatkalla metsäpolkua juhlaan kävellessä.

Näen, että pojalta ei jää huomaamatta että oma äiti on hyvin hiljaa jotta ei niiskaise, ja niin on vieressä istuva toinen äiti ja kolmas ja neljäs. Oma poika seisoo päätä pitempänä toisia, laulaa kuuluvasti nuotin vierestä ja on jämäkästi hetkessä kiinni. Esikoulu loppuu, ryhmä hajaantuu, kesälaidun odottaa kirmaajaa ja syksyllä avautuu koulu.

Miten kaikki tulee menemään? Miten tulevat asiat eteen, miten oppi, miten ystävät? Osaako hyväluontoinen ihmistaimi pitää puoliaan kovia käsiä ja kieliä vastaan?

Samat kysymykset joka lapsen kohdalla. Miten on lapsi oppinut suhtautumaan tilanteisiin, joissa otetaan mittaa toisesta, tilanteisiin joissa katsotaan sietokykyä, omanarvontuntoa ja myös sitä, osaako sanoa ei ilman että tulee jyränneeksi toisen. Millaisilla valmiuksilla hän ja aikuiset hänen ympärillään turvaavat lapsen kasvua?

Jokainen eskari saa kirkkaanpunaisen ruusun. Ensimmäinen ruusu, ensimmäinen siirtymäriitti, ensimmäinen saattaminen elämänvaiheesta toiseen-

Kun nousee purjeet purren ja köydet irrotetaan
Tänne ystävä armas surren sua jäämme me kaipaamaan

Ja ellet sä luoksemme tulla vois milloinkaan uudestaan
Niin kuitenkin sydämissämme sua vain aina muistellaan

Me kanssasi riemuita saimme ja katsella maailmaa
Monta ihmettä näytit sä meille jotka meitä nyt lohduttaa saa

Me tiedämme että sä lähdet vain koska muuta et voi
Ja toivomme että nyt sulle pian taas laulu onnesta soi
Ja toivomme että nyt sulle pian taas laulu onnesta soi...

Kirjoita, millaisissa tilanteissa olet saattanut toista kukkasin. Millaisen kukan valitset mihinkin tilanteeseen: onnitteluun, suruun, sovitteluun? Mitä haluat sanoa elämänvaiheesta toiseen siirtyvälle kuten eskarille?

Hiljaisuus (Matkalle 5)

Ei sellaisesta osannut edes unta nähdä: taivaalta satoi tuhkaa. Lentokentän jyly on hiljennyt, taivaalta kantautuu vain saapuvien kevätlintujen sirkutus.

Lentoasemien lähtöselvityksissä on kuollutta, odotustiloissa yhä ruuhkaa: kuka tai mikä vie nyt eteenpäin, kun kiireisen kiireen katkaisi koneen pysyminen maassa. Ilmatila sulkeutui Euroopan yllä eikä yksikään kone nouse ilmaan. Suunnitelmat unelmineen, toiveineen, velvollisuuksineen ja bisnesneuvotteluineen haihtuivat kuin tuhka tuuleen.

Kun laukut on pakattu ja reititys tehty, ohjelma sovittu ja neuvotteluista riippuu paljon - tai lomaa on odotettu koko pitkä talvi - on vaikea sopeutua muutokseen. On vaikea sietää epätietoisuutta, odotusta, neuvottomuutta: kukaan ei tiedä, milloin seuraavan kerran nousevat sinivalkoiset siivet pilvien päälle. Kukaan ei tiedä, miten onnistuu - ja onnistuuko - junien ja bussien kautta jumiin jääneiden matkustajien siirto. Kukaan ei tiedä, mihin kaikkeen nyt ja myöhemmin Islannin tulivuoren purkautuminen vaikuttaa.

Minkä kaiken päälle tuhka laskeutuu? Kaikkivoipaisuuteen sairastuneen ihmisen, kerskakuluttajan, sen hiljaisen yrittäjän etelässä joka odottaa turistia saadakseen leipänsä perheelleen? Sen kotimaisen yrittäjän joka koettaa saada markkinoita muilta mailta?

Tuhka on tiukassa kuin koirankakka, sanoi äiti kun keväthangilta kantautunutta tuhkaa olohuoneen matosta hankasi. Missä kaikkialla väärissä paikoissa tuhkaa vielä nähdäänkään?


Matkalle -tunnuksella merkityt postaukset liittyvät toukokuussa avautuvaan Matkalle-näyttelyyn Helsingissä Malmitalolla.

Lähtö (Matkalle 4)

Punainen vesi.

Aluksi olivat violetit nurmikot, vaaleanpunaiset ruohot ja heinät ja punainen metsä. Maalaan toista metriä korkeaan kankaaseen pohjaa, ajattelen pelata toisen maalikerroksen alta häilyvillä ja kurkkivilla vastavareillä tai muilla vahvoilla kontrasteilla. Niillä saisi napakkaa ja tehokasta ytyä maalaukseen.

Olen antanut teoksen jo kuivua ja istunut järven rannalla katsomassa kauas, tai oikeastaan eimihinkään. Yö on vaihtunut aamuksi ja aamusumun hälvettyä katson taas kuvaa.

Olen maalannut isäni harmaan soutuveneen vieressä ruskeassa samettinutussaan ja -housuissaan, niissä Kaisan tekemissä. Hän on lähdössä yksin, maassa veneen vieressä ovat rapumerrat, ne Lassin ja isän tekemät. Hän katsoo taakseen, minua kohti, ja kasvot jotenkin merkillisesti lävistää valo.

Ajattelen että isä on lähdössä ravustamaan. Muistan niitä upeita, sulaa kultaa valuvia aamuyön tunteja, jolloin isän kanssa kahdestaan livuimme aallottoman veden päällä tarkastamassa mertoja. Teoksen nimeksi tulee Ravustaja.

Muun saan maalattua toiseen tai useampaan kertaan, mutta veteen ja taivaan kultaiseen kajoon en saa kosketuksi. Ei tässä pitänyt punaista vettä olla, eihän?

Äkkiä ymmärrän, että merrat pitää maalata peittoon. Ei tässä olla lähdössä rapuja pyytämään. Tässä ollaan lähdössä pois, rannattoman virran tuolle puolelle, sinne, jonne mennään yksin. Teoksen nimeksi tulee Lähtö.

Itken, minulla on isää ikävä, vaikka näen valon isän takana. Ja kun isä kohta maalauksen synnyn jälkeen kuolee, punaiseen virtaan valuvat minun kyyneleeni.


Millaisia lähtöjä olet kokenut? Oletko tiennyt valmistautua niihin ennalta? Osallistu yhteiseen matkan pohdintaan osana yhteisötaideteos Matkaa.

Kengät (Matkalle 3)

Olen aina rakastanut vuoripuron kirkasta, soljuvaa virtausta, raikasta vettä joka kasvoilla muuttaa väsyneen virkeäksi. Kahlaajaa vuoripuro saattaa paleltaa.

Kaksitoista vuoripuron ylitystä samalla reitillä, laskivat nuoret Ojenissa Espanjassa. Kahteen ensimmäiseen he viitsivät ottaa kengät pois, loput paineltiin kengät jalassa. Kylmä ei päässyt tulemaan eivätkä varpaat juuri hiertyneet, vaikka matkaa rinteillä riittikin.

Nahkakenkiä ei ehkä kannata ottaa ensi kerralla mukaan, sanoi vanhin tytär: nahka ei tykkää kastumisesta, vaikka nahka hengittää hyvin ja on muuten mukava jalalle. Vuorille hän ei kyllä nahkakenkiä ottanutkaan vaan coretex-vaelluskengät, mutta nahkakengät olivat ehtineet jo kärsiä heti tulopäivänä.

Tulopäivänämme maaliskuun alussa Espanjassa taivaalta oli satanut talvea. Talvimyrsky tappoi kolme, jätti vedettömiksi 20 000 ihmistä ja maanvyörymien jäljiltä teitä ja taloja sortui.

Tuona pimeänä iltana tietämättä muusta etsimme asuntoamme. Lento oli ollut puoli päivää myöhässä. Yksisuuntaisten katujen ja huonojen karttojen keskellä oli pakko välillä jalkautua. Kadut tulvivat viemärinhajuista vettä, joka ulottui yli nilkkojen. Siinä saivat nahkaiset ecco-kengät matkamuistoa kyllikseen.

(Nahkasandaalieni sisäpohjat menivät myöhemmin karheiksi meren suolasta. En malttanut olla menemättä vaatteet päällä mereen).

Mikä merkitys on kengillä matkanteossa? Milloin paras matka tehdään avojaloin? Millaisia muistoja Sinulla on matkoistasi?
Osallistu kommentillasi tai kertomuksellasi yhteisötaideteoksen tekoon! Matkalle lähtemisen ajatukset luetaan pielaveteläislapsille, joiden kanssa rakennetaan matkalaukut. Ne kootaan installaatioksi toukokuussa 2010 Helsinkiin ja jatkavat näyttelykiertuetta lähivuosina TAJUA-taiteilijaryhmän mukana.

Hammasharja (Matkalle 2)

Hammasharja, puhtaat pöksyt ja sukat ja t-paita. Yöpaita ja deodorantti.

Siinä nuorison valmiuspakkaus oman huoneen nurkassa, tytöillä reilussa olkalaukussa ja pojilla repunpohjalla. Muu kuten iPod tai kännykkä pakataan mukaan jos on tarpeen ja ehditään, mutta noillakin pärjää, jos tulee nopea kyyti ystävien tai serkkujen luo.

Hämmästyn kun kuuntelen Etiopian maaseutukylistä palannutta tuttavaa.
"Ei sinne voinut ottaa hammasharjaa mukaan. Tai otettiinhan me, mutta huomattiin se jo ensimmäisenä yönä turhaksi tai oikeastaan vahingolliseksi. Torakat ja kaikki tuholaiset juoksentelevat niissä ja kuljettavat tauteja."

Tuttava kehitti paikallisesta kasvista hammasharjan, jonka voi heti käytön jälkeen heittää pois.
"Matkalla on pakko joustaa. Muuten ei voi olla matkalla."


Mikä Sinun on pakko ottaa mukaan matkalle? Pärjäätkö ilman läppäriä tai kännykkää? Mitä ehdottomasti tarvitset mukaan?
Osallistu ajatuksellasi yhteisötaideteoksen tekoon! Pielaveteläislapset tekevät matkalaukut installaatioksi TAJUA-taiteilijaryhmän (Tero Annanolli, Joonas Vähäsöyrinki ja Ulla Remes) Matkalle-taidenäyttelyyn Helsinkiin toukokuussa 2010, ja blogiin kirjoitetut ajatukset pakataan mukaan.

Matkalaukku (Matkalle 1)

Mita matkalle mukaan? Mika on jarkevaa, mika tarkeaa, mika muuten mukavaa? Mita ilman en voi lahtea -

Opiskeluajaksi sain samaa alaa lukeneelta tadiltani kirjan, joka oli antanut hanelle sitkeytta ja uusia nakoaloja silloin, kun omat voimat ja nakoalat olivat kayneet rajoittuneiksi. Kirjan sivut olivat jo irtoilleet ja paperi hapertunutta, mutta hyvin siita saattoi lukea. Teksti oli toimitettu selkeiksi, lyhyiksi, nopean oivaltaviksi ajatuksiksi, joista osa kelpasi elamanohjeeksi, osa muuten vain syventamaan ajattelua.

Monena valvottuna yona avasin kirjan, valilla itkeva lapsi sylissa ja toinen kiinni jalassa. Joinakin oina oli kaiken keskella tenttikirja avoinna tupakeitton poydalla: yritin siita harppoa aukeaman, luvun kerrallaan, jotta edes jotakin opittavasta kokonaisuudesta jasentyisi mieleeni. Kirjahyllyn paalla oli tuo pieni rusehtavanharmaa kirja, jonka kannet korjailin jo kontaktimuovilla.

Mitako muistan tuosta kirjasta, josta tuli opiskeluajan matkalle turvallinen kaveri? Esimerkiksi sen, etta jos laakarin pitaa parantaa haavat, hanen pitaa ensin koskea niihin. Ja etta jos ei tapahdu sita mita mina tahdon, tapahtuu jotakin parempaa. Vaipanvaihto on jumalanpalvelusta ja rakkaus on suurin kaikesta, Luther lainasi isoa kirjaa.


Matkalle-tunnuksella merkityt tekstit johdattavat samannimisen nayttelyn teemaan. Tero Annanolli, Ulla Remes ja Joonas Vahasoyrinki Helsingin Taiteilijaseuran Malmitalon Galleriassa toukokuussa 2010. Kirjoita ajatuksiasi siita, mita matkalle kannattaa ottaa mukaan ja mita jattaa kotiin, osaksi yhteisotaideteosta, jota rakennetaan Espanjassa asuvien suomalaisten ja pielavetelaislasten kanssa nayttelyyn!

Sana, joka on sanomatta

Onko jokin näistä sanoista se, joka mielesi pohjalla kaihertaa - kirjoita siitä:

• Sana, joka rakensi sovintoa
• Sana, joka sanottiin oikeaan aikaan oikeassa paikassa
• Sana, jonka turvin jaksan huomiseen
• Sana, joka kasvaa hedelmää
• Sana, joka olisi saanut jäädä sanomatta
• Sana, joka avasi uuden näkökulman
• Sana, joka pakotti toimimaan
• Sana, joka vieraannutti
• Sana, jota en voi unohtaa
• Sana, jonka Sinulta sain
• Sana, jonka tahdon kantaa mukanani
• Sana, jonka haluan jättää taakseni
• Sana, joka jäi kotoa mukaan
• Sana, joka antoi voimaa
• Sana, joka satutti

Tämän postauksen pidän avoimena maaliskuun ajan. Maaliskuun työskentelen Espanjan Marbellassa Suomen Taiteilijaseuran residenssissä aloittelemassa Matkalle -yhteisötaideteosta ja maalaamassa projektin kuvallista osuutta.

Aivokasvain (Haava 7)

"Katso, tässä se on. Ne ottivat tikit napsauttamalla pois. Nyt voin oikein hyvin."

Perheenisä näyttää päätään, jossa on otsasta oikealla seitsemän sentin arpi ja poisleikattujen hiusten laaja paljas kohta.

Istun pöydässä, jossa kukaan ei puhu tarjottavista laskiaispullista. Keskustelu liikkuu muualla, naisen rinnassa ja rintakehän marginaalissa, miehen aivoissa, kolmosen ja nelosen vaikeusasteessa: pahanlaatuisuudessa. Selviämisessä. Pelossa, muutoksessa.

Miten jäljellejäävät selviävät, miten lapset kasvavat, voiko tapahtua henkiinjäämisen ihme vastoin lääkäreiden ennusteita?

...kananmunan kokoinen puhekeskuksen alueella, ei saatu kokonaan leikattua, nesteinen, sädehoito ja sytostaatti.

Lapset juoksevat, mutta yksi pieni kyöhää koko ajan isän ympärillä. Hän ei päästä isää hetkeksikään silmistään, ettei isä uudestaan lyyhisty ambulanssiin.

Kuulen ja näen huolta ja kipua. Tunnen huolta ja surua. Kuitenkin näen kirkkaan katseen, kuulen lujan luottamuksen:

"Vaikka mietin, miten nämä jaksavat ja selviävät, edessäni on vain kaksi hyvää vaihtoehtoa. Jos saan jatkaa elämää läheisteni kanssa, se on hienoa."

"Ja jos en --- elämä jatkuu. Taivaassa."


Haava-tunnuksella merkityt tekstit täydentävät Ulla ja Paula Remeksen Haava-näyttelyä Galleria 12:ssa Kuopiossa (avoinna 21.2. saakka).

Särkyneet (Haava 6)

Mikä meitä haavoittaa?

Haava-näyttelyn auettua kirjoitin sosiaaliseen mediaan Facebookiin tilapäivitykseksi samat kysymykset, jotka ovat Haava-näyttelyn perusteemat: mikä meitä haavoittaa, mikä haava yhteiskunnassa vuotaa eniten ja mikä laastari tehoaa parhaiten. Ihminen, jokainen meistä on haavoittuva - onko haavoittuneille tilaa tässä ajassa ja yhteiskunnassa?

Viimeiseen kysymykseen tuli yksimielinen vastaus: haavoittuneille ei ole tilaa. Laastareihin asti ei vielä päästy, jääköön se pohdinta yhteiskuntatieteellisiin seminaareihin.

Moni kommentoi nopeasti ja omakohtaisesti, mikä meitä haavoittaa. Se lista on pitkä, leveä ja kipeä, jokainen lausahdus sisältää oman kertomuksensa sanotun takana:

"Sanan sivallukset."
"Se että toimintani motiivit ymmärretään ja tulkitaan väärin."
"Minä itse? Viiltäviä olemme me särkyneet?"
"Rakkaudettomuus ja kylmyys."
"Mitätöiminen."
"Rakkaus. Uskonto. Valta. Rehellisyys. Se, ettei kelpaa, riitä."
"Epäoikeudenmukaisuus, selän takana puhuminen, turhasta syyttäminen esimerkiksi."

Myös haavoittumistilanne herätti ajatuksia:

"Haavoittuessaan on niin yllätetty, täysin valmistelematon kohtaamaan kivun. Tilanne tekee haavasta välillä isomman, välillä jää vuotamaan pitkäänkin. Jos joskus osaa jo etukäteen pelätä tulevaa kipua, se saattaakin olla kuin rokote, kerran kirpasee, mutta sen jälkeen on vahvempi. "
"Olen läheltä ammuttu, turhasta syytetty."

Yksi kipu nousi ylitse muiden:
"Kun tapahtuu jotain, joka avaa jo arpeutuneet vanhat haavat-"


Haava-tunnuksella varustetut postaukset liittyvät Ulla ja Paula Remeksen Haava-näyttelyyn Galleria 12:n projektitilassa Kuopiossa, avoinna 21.2. saakka.

Sirupiru (Haava 5)

Kyllä haava voi ollakin syvä. Pohjaton. Niin syvä että menee mielen läpi.

Kuuntelen miestä, joka katsoo haavaa. Videoteostani, jossa harsokäsi hiipuen heiluu, voimattomana, yrittäen ottaa voimaa ja uupuen taas. Pudoten. Vajoten.

Kuuntelen miestä. Hän puhuu: "Miehen haava on toisenlainen kuin naisen haava. Onko haavoittunut miesten maailmassa sankari? Sotien mies, jonka kunniamerkki on vihollisen tekemä arpi?"

"Ja nainen, hänelle haava on häpeä. Nainen hoitaa."

Nainen synnyttää, vuotaa uutta elämää. Ei nainen haavoitu vaan hoitaa. Hoitaa, kunnes on itse hoidettava, eikä antaudu sittenkään hoidettavaksi.

Auttaja väsyy, kuuntelee ja loputtomiin väistelee miestä, jonka mieleen on sirpale koteloitunut ja sodan jälki kariutunut kiinni. Ruoste syö ja roiskeet soivat säröille, kun arpeen yrittää koskea. Ei, siihen ei kärsi koskea, vaikka arpi muuttuu seuraavan polven haavaksi ja vuotaa uudestaan.

Ei siihen, sirupiruun, kärsi koskea. Ehkä seuraava sukupolvi kärsii, tai sitä seuraava: sen on pakko. Siihen saakka arvet vuotavat ja kuume sykkii estäen vapaata elämää. Sitä ei peitä mikään harso, lopultakaan.


Haava-tunnuksella merkityt tekstit täydentävät Haava-näyttelyä Kuopiossa Galleria 12:ssa 21.2. saakka.

Reikä (Haava 4)

Seitsemän reikää mahassa, sanoin joskus lapsilleni kun he ihmettelivät miksi vatsanahkani on arpinen.

Seitsemän reikää, joista kuusi pientä ja sievää. Kaksi kertaa olen maannut leikkauspöydällä kohdunulkoisen raskauden vuoksi, ja kolmannella viillettiin keisarileikkauksen kokoinen haava ilman sieltä tulevaa lasta.

Äidilläni on neljä reikää mahassa ja yksi kyljessä, viisi viiltoa jälkinä leikkauksista. Äiti makasi teholla viikkoja umpisuolen puhjettua ja vatsakalvon tulehduttua. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kului yhteensä puoli vuotta, tuohon aikaan sisältyivät ne viisi leikkausta.

Minä olin alle kuukauden ikäinen, kun äiti joutui tuolle reissulle - en tuntenut äitiäni kun hän palasi sairaalasta.

Reikä on aina aukko jonnekin, eikä avaaja arvaa mitä syvältä löytyy ja mitä löydöstä seuraa. Reikä voi kasvaa umpeen, mutta arpi jää.

Arpi jää, vaikka sitä kuinka voitelisi tai hieroisi tai koettaisi ajatella pois.


Haava-tunnuksella merkityt tekstit liittyvät Haava-näyttelyyn Galleria 12:ssa Kuopiossa. Haava 21.2. saakka, lisätiedot www.galleria12.fi.

Sirpaleet (Haava 3)

Väinö Auerin kadun opiskelijakodissa on eteisaulassa suuri, puureunainen peili, josta näkee polvista päälakeen ja yli. Ikkunaa varjostaa kattoon asti kasvava peikonlehti, jonka vieressä jököttää jukkapalmu. Lattian muovimatolle on levitetty punaoranssi, kuviolliseksi 1960-luvulla käsinkudottu matto, jonka vieressä luo tunnelmaa toinen samanlainen.

Makuuhuoneessa nukkuu osa lapsista, äiti on kömpinyt keittiöön huonosti nukutun yön jälkeen kaivamaan kaapista kahvia. Helsingin Sanomat rauhoittuu seuraksi: laman selkä alkaa taittua, kai, ainakin asiantuntijat ennustavat niin.

Hiljaiset, lyhyet askeleet tassuttavat eteisaulaan. Ulkona pihlajassa eivät juuri liiku varhaisen ruskan lehdet.

Äkkiä rämähtää. Valtava sirpaleiden hajoamisen helinä kuuluu naapuriin saakka.

Sitten on hiljaista, hyvin hiljaista, eikä kukaan hetkeen liiku. Kun äiti hyppää eteisaulaan, lattialla näkyy peilin pohjalevy hiukan koholla, liikkumatta sekin, ja seinälistojen väli täynnä sirpaleita. Jotakin on peilin alla: se tassuttelija, joka lähti liikkeelle hiljaa ja nyt makaa yötä hiljaisempana.

Äiti ei ole mykkä eikä kukaan heränneistä, ja lapsen pää vuotaa verta miljoonista haavoista, tihkuvista sirpaleiden jäljistä, tahmea tukka liiskautuu kiinni ja kyydillä on kiire.


Haava-tunnuksella merkityt tekstit liittyvät Haava-näyttelyyn Galleria 12:n projektitilassa Kuopiossa 3.2.-21.12.2010.

Rehuhamsteri (Haava 2)

Mummulan mustanpuhuvan aitan, suuren ja varjoisan vajan ja oljilta tuoksuvan riihen välissä sujui leikki hyvin myös rehuntekoaikana. Ei haitannut, vaikka aiv haisi pistävältä ja välillä piti väistellä Taavettia, Massikkaa ja Valmettia korkealaitaisine kärryineen. Alta juostiin pois myös kun tulivat rivakat, lihaksikkaat miehet, joilla oli tuoretta heinää kaula-aukossa ja mustaa hikeä poskilla.

Miehet olivat menneet syömään, mutta meillä serkuksilla ei vielä ollut nälkä. Meitä kiinnosti punainen metallihärveli, jolle emme tienneet nimeä. Siinä oli kumipyörät alla ja terävät, pitkät metallipiikit alla ja yllä, ja välissä tyhjää tilaa. Hyppäsin vehkeen kyytiin ja serkkutyttö isompana työnsi.

Se oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Kumirengas tökkäsi kiveen, kärryt lipesivät serkkuni kädestä ja äkkiä tunsin miten piikki painautui syvälle käsivarteeni. Valkea liha piirtyi pistohaavan kyljissä ja pohjalta näkyi luun väri. Valkeaksi valahtivat myös molempien kasvot ja minua kouraisi mahasta.

Miehet eivät ilahtuneet, kun huomasivat ettei kylälle lähtöä voinut väistää. Hoitaja totesi, että onni onnettomuudessa, ettei vieressä olleeseen valtimoon osunut.

Kun sitten pääsin tikatun käden kanssa kotiin, kerroin äidille:
"Minua ommeltiin kun rehuhamsteri puraisi minua luuhun asti."

Haava-tunnuksella kirjoitetut tekstit täydentävät erityisesti Galleria 12:n projektitilassa nähtävää Haava-näyttelyä. HAAVA, Galleria 12, Ulla ja Paula Remes, Kauppakatu 12, Kuopio, 3.2.-21.2.2010, Sanasauna 6.2. klo 16-17, taiteilija tavattavissa tuolloin jo klo 15-16.

Napanuora (Haava 1)

Muutama asia elämässä on vuorenvarmaa. Yksikään ei kasva vauvaksi saakka ilman napanuoraa, yksikään ei kasva ihmiseksi ilman toista ihmistä, yksikään ei selviä elämästä hengissä.

Sitten on muutama epävarma asia. Katkeaako oikeasti napanuora koskaan, millaisia ne toiset siinä lähellä ovat, antavatko he lämpöä ja valoa vai kylmyyttä ja vihaa kasvamiseen, ja millaista se elämä on ennen kuolemaa (ja myös sen jälkeen).

Napanuora viilletään poikki saksilla tai veitsellä. Se ei satu, koska napanuorassa ei ole tuntoa. Napanuora vain hoitaa hommansa ja sitten kun se on turha, se joutaa pois. Jäljelle jää vain merkki: sinäkin olet ollut kiinni toisessa, toisen sisällä, sinäkin olet ollut hyvin pieni ja sitäkin pienempi.

Muistaako tuota silloin kun napanöyhtää kaivaa? Muistaako tuota silloin kun tiukasta paidasta tarkastaa, pullottaako napa kankaasta läpi tai painuuko navankohta liian selvänä esiin?

Jos napanuoran katkaisee oikein, viillosta ei juuri tule verta. Jos henkinen napanuora jää terveesti katkaisematta aikanaan, sen irrottamisesta myöhemmin syntyy suuri ja vuotava haava, jota sairastaa kauan. Joskus sen hoitamiseen tarvitaan ammattilaista.


Haava-tunnuksella kirjoitetut tekstit täydentävät erityisesti Galleria 12:n projektitilassa nähtävää Haava-näyttelyä. HAAVA, Galleria 12, Ulla ja Paula Remes, Kauppakatu 12, Kuopio, 3.2.-21.2.2010, Sanasauna 6.2. klo 16-17, taiteilija tavattavissa tuolloin jo klo 15-16.

Liukumäki

Kun Sokermäellä ahtautuivat serkukset kolme metriä pitkään rattikelkkaan ja serkuista vanhin antoi hulpakkaa vauhtia, huuto kaikui yli kuusikon Hakaniemeen saakka. Huurre kasvoi suupieliin ja kieli jäähtyi, sormet punastuivat kun lapaset lensivät ja käsiin koski kun piti edellä istuvaa niin lujasti puristaa.

Nytkin koskee käsiin ja huurre kasvaa huuliin, mutta serkukset ovat hajallaan ja kuuma kaakao pitää juoda kaukana muista. Rattikelkatkin paloivat pajan mukana, ne, joissa oli sepän tekemät jalakset ja ratti.

Muistan hetkiä, jolloin olen odottanut, milloin jokin aloittamani työ lähtee kunnolla kulkemaan. Aina ei auta edes työntöapu, eikä vetoapua uskalla edes pyytää: kuka tietää vaikka ei toinen ehtisi alta pois.

Odotan hetkeä, jolloin saan nähdä, että alulle laittamani työ kulkee ihan omalla painollaan, ja kyydissä istuvilla on mukavaa. Toivon että kieli ei kuumene liikaa odotuksen korventaessa. Toivon myös, että pidämme kiinni toisistamme myös silloin, jos joudumme yllättävään yhteiseen laskuun tai odottamattomaan hyppyriin.

Piiiitkiä pellavia!

Pieni

Kun olin pieni, tunsin itseni suureksi ja taitavaksi. Kiipesin puuhun, konttasin maassa ja juoksin nurmea ristiin rastiin etsiäkseni hyviä kuvakulmia. Mallinani oli naapurin mies, teknisen työn opettaja, eikä meitä kumpaakaan haitannut, että hyvän kuvaajan kamera oli rikki.

Pienenä en oikein ollut pieni, tai en osannut olla pieni. En tiedä kummin se oli. Elämä näyttäytyi vakavana ja vaativana. Aikuisten asiat olivat lopultakin hankalia, vaikka luulin että viisaus jotenkin liittyisi aikuisuuteen ja taito selvitä haastavista tilanteista lisääntyisi kasvettaessa.

Kun vanhin lapseni syntyi, olin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ajattelin kookasta poikaa katsoessani, että kyllä piti pienen syntyä jo vanhan ukon näköisenä. Se oli kuitenkin ihmettelyä eikä säälittelyä: viattoman katseessa oli sama syvyys kuin vanhan, elämää nähneen ja kokemastaan oppineen viisaan silmissä. Ja tämän lapsen katseessa oli lämmin valo, joka pilkahtaa sieltä yhä vielä, vaikka pojan silmät ovat jo äidin päälakea korkeammalla.

Nyt olen huomannut että suurin viisaus on vastasyntyneessä: viaton usko ja luottamus siihen, että elämä kantaa. Siinä on yksi keskeinen aikuisen tavoite: pitää elossa lapsi itsessään, ihmettelyn taito, hetkestä iloitsemisen voima, uuden etsimisen ja oppimisen vimma samalla kun on omaan oloonsa perustyytyväinen ja elämästä kiitollinen. Siinä on yksi keskeisimmistä aikuisen tavoitteista: pitää elossa lapsi toisessa, hänessä, jonka kasvun tukijana saa olla.

Mistä tietää, milloin on aikuinen? Millaisia haasteita aikuisuudelle ja lapsuudelle asettaa pitkittynyt teini-ikä ja nuoruuden ihannointi?